Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Elämme populaarikulttuurin yhden suurimman vaikuttajan, Disneyn jälkeistä massaviihteen aikaa, jolloin alkaa ilmestyä historiakirjoja siitä, mistä kaikki oikein alkoi. Yksi sellainen on Nicole Corsen kirjoittama Mikki Hiiren historia, joka kertoo lyhyesti, mistä kaikki oikein alkoi eli Mikki Hiirestä.
Kirja on tarkoitettu silmänruuaksi, mikä sopii kirjan agendaan hypettää Mikkiä yleisölle. Mikki on ollut 90 vuoden ajan pieni seikkailija, joka inspiroi jokaisen sisäistä lasta kokemaan maailman ympärillään ilon kautta: ”Ikonina, joka on koskettanut lukuisten sukupolvien sydäntä. Mikki on 90 vuoden ajan ollut optimismin, onnellisuuden ja taianomaisuuden symboli.”
Näin oli varmasti vielä 1900-luvulla, mutta ei ehkä enää. Kirkkain tuli oli jo hiipunut. Kirjasta on moneen, vaativaankin makuun. Se on hauskaa seuraa ja viihdykettä, mutta myös historiateos maailman yhdestä tunnetuimmasta piirroshahmosta. Lisäksi sitä lukiessa saa lyhyen katsauksen elokuvan alkuaikoihin ja niiden tekemisten reunaehtoihin. Eihän siitä ollut tuolloin kauaa, kun elokuva oli syntynyt, ja ääni vasta Jazzlaulajassa (1927).
Ensimmäisellä sivulla ovat selkokielellä kirjoitetut tekstit kaikkien ymmärtää yskä helposti. Aukeaman toisella sivulla tekstiä tukevat kuvat, mainokset. Mikki on toki kirjana tribuuttinsa ansainnut. John Updiken sanoin hän on 1900-luvun pysyvin ja kokonaisvaltaisin amerikkalaisen populaarikulttuurin luomus. Mutta ei enää 2000-luvulla. Aika ajoi ohitse: mutta miksi? Siitä olisi ollut kiva kuulla.
Sitä kirjassa ei kuitenkaan pohdita lainkaan, vaikka Mikin aseman horjuminen on ollut uhka myös itse koko Disney-brändille ja teollisuudelle. Tätä ilmiötä, Disney-yhtiön roolia, ja asiaa laajemminkin, olisi pitänyt avata kipeidenkin kysymysten muodossa lukijoille. Se olisi ollut tällaisen jättikirjan yksi tehtävä.
Kirja ei ole eurooppalaiseen tyyliin puolueettoman ulkopuolisen kriittisellä silmällä kirjoittama historiankirja, vaan amerikkalaiseen tapaan Disney-yhtiön toimittama mainoskirja.
Ensimmäisessä luvussa kerrotaan, miten kaikki sai alkunsa ja esitellään Mikki Hiiren aikajana sekä Walt Disney. Toisessa luvussa kerrotaan Osku Kanista, joka oli animaatiomaailman oma, Charles Chaplinin kehittämän kulkurihahmon vastine, Mortimerin kautta Mikki Hiireen, ja matkasta tähdeksi eri vaiheiden kautta. Kirjan kolmas luku kertoo Mikin ystävistä.
Neljäs luku on silkkaa markkinahenkistä luetteloa Mikki Hiiri -tuotteiden maailmanvalloituksesta ja lajissaan sekä kirjan tylsin että lukijan kannalta melko turha. Viides luku käsittelee Mikkiä animaatioissa. Kuudes luku Disneylandia, Hollywoodia, Mikkiä sekä maailmantähtenä että toisessa maailmansodassa.
Seitsemännessä luvussa kerrotaan Walt Disneyn kuolemasta ja Mikistä pop-tähtenä. Viimeinen luku käsittelee Mikkiä nykyajassa ja luodaan katsaus tulevaisuuteen.
Mikki Hiiren historia on kiinnostava katsaus yhteen populaarikulttuurimme tärkeimmän hahmon kulttuurihistoriaan, joka on yhteistä meille kaikille länsimaisen kulttuurin parissa varttuneille televisioajan lapsille. Kirjaa kannattaa vaikka selailla.
Valitettavasti kirjasta välittyvä kuva Mikistä on siloteltu ja sovinnainen sekä liian yksipuolinen. Toisaalta se on hyvinkin amerikkalainen isänmaallisuudessaan. Mikki sodassa on kirjan vastenmielisin luku samoin, kuin itse hahmokin aseteollisuuden myyntimiehenä ja propagandasotilaana. Se myös paljastaa Disneyn oikeistolaiset sympatiat Mikin taustalla.
Kirja onkin enemmän kirjoitettu vahvistamaan Mikki Hiiren asemaa, ja paikkaa tähtikartastossa, kuin pohtimaan turhaan syntyjä syviä, onhan Mikki Hiiri ollut aikoinaan lähtölaukaus ja lippulaiva koko valtavalle Disney-imperiumille, kuten kirjan viimeisestä luvusta Vilkaisu tulevaisuuteen voimme lukea:
Mikki on aina mukautunut suopeasti tekniikan edistysaskeliin, olipa kyseessä synkronoitu ääni 1920-luvun lopulla, värianimaatio 1930-luvun puolivälissä tai televisio 1950-luvulla. Kun tekniikka kehittyy, niin kehittyy Mikkikin, pysyen kuitenkin uskollisena ominaislaadulleen.
Kirjaan pitää suhtautua tietyllä varauksella, ja poimia muistiin vain sellaiset kohdat, jotka eivät tunnu mainokselta. Kirja on ajoittain jopa hieman tylsä markkinahenkisen linjansa takia. Silti se on lukukokemus, kertoohan se Disneyn sarjakuvien kehityshistorian Osku Kanista (Oswald the Lucky Rabbit) Felix-kissan kautta sellaiseksi Mikiksi kuin Mikki on.
Kriittistä silmää häiritsee se, että jotain oleellista kirjasta tuntuu puuttuvan. Suomeksi sanottuna Mikki Hiiri vaikutti suurkapitalismin kätyriltä ja lakkorikkurilta sekä poliisien vasikalta siitä huolimatta, että Disney itse sanoi yrittäneensä loihtia hahmoon jotain Chaplinin kaihosta. Ei tainnut onnistua!
Mikki on hyvis ja pikkukaveri, joka yrittää aina tehdä parhaansa ja olla esimerkillinen. Disneyllä meni hyvin animaatioelokuvien kilpailussa; ikoniset ja uraa uurtaneet Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Fantasia (1940), joita ei voi koskaan kehua ja kiittää liikaa. Fantasia nosti Mikki Hiiren uuteen nousuun.
Ne olivat oman aikansa megahittejä koko yhtiölle kulkea omaa tietä, unohtamatta taiteen voimaa ja merkitystä kaiken halvan markkinahumun sekä mainosloisteen keskellä. Nämä kaksi huipputeosta kestävät vielä tänäänkin katsomisen, ja ovat oiva esimerkki Disneyn voimasta ja tasosta. Mikki vaikutti kokonaiseen nousevaan viihdeteollisuudenhaaraan.
Minni Hiirikin muuttui koko ajan. 1930-luvulla Minnillä oli pieni pillerihattu, jossa törrötti kukka. Minnin silmät olivat kuin kaksi mustaa oliivia, joissa oli silmäluomet ja -ripset. Mikki jahtasi poliisimestari Sisun kanssa traagista ja syrjäytynyttä karhukoplaa (jossain taskupokkareissa oli mukana myös pelottava Mustakaapu, jonka henkilöllisyys ei koskaan oikeasti selvinnyt).
Mikki Hiiri edusti miehistä ja vakavasti otettavaa maailmaa, jonka raskaus, virallisuus ja asiallisuus oli rivien välistä aistittavissa. Vaikka Disney ja hänen luomansa nykyviihdeimperiumi ei tunnusta ongelmaa, kirjasta oikein pursuaa se ikävä tapa, miten alun perin amerikkalaiseen pula-aikaan, 1920-luvun loppuun ja 1930-lukuun, sijoittuvat sarjakuvat- ja hahmot kamppailivat onnesta epätervein asein.
Mikki Hiiren jouluaatto -animaatiosta (1983) näki taas ikävän kiusallisen sovinnaisuuden, mikä oli suuri harmi, pohjautuihan kertomus Charles Dickensin herkulliseen Saiturin jouluun ja oli kuin tehty ironiselle toteutukselle. Mikki Hiiren jouluaatto oli muuten ensimmäinen sarjakuvahahmon comebackin tehnyt animaatioelokuva noihin aikoihin. Pisteet siitä!
Moni asia jää askarruttamaan: mikä oli Disneyn vaalima Mikin ominaislaatu, ja mikä Mikin suhde muihin yhtiön supertähtiin? Se olisi kaivannut hieman lisää selvitystä, onhan Mikki ollut aina kovaa ydintä Disneyllä, ja edustanut amerikkalaisen unelman maskuliinista sekä markkinahenkistä isänmaallisuutta.
Disney Animation Research Libraryn (ARL) tutkimusjohtaja Fox Carneyn esipuheen lattea ja dollarinkuvioinen sisältö on kirjoitettu kuin hengetön mainosteksti toistamaan menestyksen kaavaa, ja luomaan uskoa pörssikurssien takaa pilkistävälle Mikille:
90 vuoden kuluttuakin Mikki Hiiri on yhtä suosittu ja merkityksellinen kuin se on aina ollut, ja sen tuttu hahmo tunnistetaan kaikkialla maailmassa. Huikeasta suosiostaan huolimatta se on säilyttänyt vaatimattomuutensa, mikä tekee siitä niin rakastettavan.
Carney sokeroi Mikkinsä virkansa puolesta leipäpappina, kun hän väittää Mikin olleen ”jokamies, johon katsoja pystyi samaistumaan”. Minä en. Minua Mikki pelotti ja hänen liika nopeatempoinen maailmansa hirvitti: ”Mikki Hiiren kautta he saattoivat nähdä itsensä valkokankaalla selviytymässä elämästään, miten parhaiten taisivat. Yleisö näki siinä optimistisen heijastuman omista arvoistaan.”
Carney väittää, että vaikka Mikin ulkonäkö ja tyyli on vuosien saatossa muuttunut, on Mikin yksinkertaisuus ja aitous pysynyt samana. Väite ei pidä paikkansa. Mikin alkuaikojen hulluus ja sekopäisyys niinä aikoina, kun Mikillä oli päällään vain nyrkkeilyhousut, katosivat, kun Mikki muuttui osaksi amerikkalaisen unelman järjestelmää poliisi ja rosvot -leikeissä.
Kirjan on yksi selitysmalli Mikki Hiirestä ja sen ansio on siinä, miten se näyttää Mikin kehittymisen Ub Iwerksin yksinkertaisesta ”kumiletkumaisesta” animaatiotyylistä, Freddie Mooren piirtämäksi pyöreämmäksi ja raskasaskeleisemmaksi Mikiksi. Carneyn mielestä se oli ”söpömpi hahmo”.
Walt Disney edustaa yhtiönä pahimmillaan maailmanlaajuista kulttuurikapitalismia, joka toimii suuren yhtiön etuoikeudella viihdemaailmassa, ei kyseenalaisten ja rohkaisten vähemmistöjä tai altavastaajia, vaan vahvistaen stereotypioita ja luoden niitä enemminkin rahan kiilto silmissä lisää kuin vähentäen niitä.
Disneyn valkoisille kristityille luodut ydinheteroperheet ovat karmivin esimerkki. Nyt kun sateenkaarisadut on hyväksytty osaksi valtakulttuuria, Disneyn elokuviin on ilmestynyt kiintiöhomoja, näitä kauniita prinssinnäköisiä hurmaajia, joilla on hyvin vähän tekemistä arjen kanssa. Ne luovat väärää kuvaa siitä, mitä on olla ”se tavallinen naapurinhomopoika”.
Vuonna 1955 avattiin ensimmäinen Disneyland, ja Mikki sai Yhdysvaltojen kaupallisissa televisioissa oman Mickey Mouse Club -ohjelmansa. Se, mitä kirja ei tyhjentävästi kerro, on Mikin vähentynyt vaikutusvalta sarjakuva- ja animaatiomaailmassa, tai miksi Mikki kuivui kokonaan sekä ideana että toteutuksena 1980-luvulla, eikä saanut piirroksissaan enää draiviaan päälle.
Mikistä tuli tyhjä, kuin tekohampailla sössöttävä Liberace vailla sisältöä. Mikin loppuun kaluamisesta ja alennustilasta kauhuesimerkki on maailman itselleen mieleiseksi monistaneen pop-taiteilija Andy Warholin hävytön Mikki Hiiri -taulu vuodelta 1982 – se kun ei ole yhtään mitään muuta kuin siloteltu kopio kopiosta, jollaiseksi Mikki Hiirikin lopulta monistui.