Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Fosfori on keskeinen luonnonvara, josta puhutaan melko vähän ottaen huomioon, miten elintärkeää se on. Fosforiin liittyvistä ongelmista eniten esillä on sen vaikutus vesistöihin: suomalaisenakin on saanut elää tynnyrissä, jos ei ole kuullut maatalouden fosforipäästöjen vaikutuksesta Itämereen ja järviin. Fosfori on kuitenkin monimutkaisempi juttu, vesistötutkija ja ympäristötoimittaja Dan Egan kertoo kirjassaan.
Jaksollisen järjestelmän viidestoista alkuaine ei esiinny luonnossa puhtaina fosforiatomeina. Hyvä niin; sellainen olisi jo vähän vaarallista. Puhdasta valkoista fosforia tulee pitää koko ajan veden alla, sillä se on erittäin reaktiivista ja syttyy itsestään palamaan joutuessaan kosketuksiin hapen kanssa. Luonnossa fosfori on pääasiassa fosfaattina, jossa fosforiin on sitoutunut neljä happiatomia.
Ilman fosforia ei ole elämää. Jokainen solu jokaisessa eliössä tarvitsee fosforia. Meidän DNA:mmekin sisältää fosforihappoa. Fosfori on korvaamatonta. Sitä on maaperässä rajallinen määrä. Normaalissa luonnon kiertokulussa fosforiatomit kulkeutuvat kasveihin, niitä syöviin eläimiin ja eläinten ja kasvien kuollessa fosfori vapautuu uusien kasvisukupolvien käyttöön. Ongelmia tulee siinä kohtaa, kun ihminen aloittaa tehokkaamman maatalouden, jonka myötä tämä kiertokulku särkyy. Kun ruokaa kasvatetaan yhdessä paikassa ja syödään toisessa, viljelysmaa köyhtyy ennen pitkää niin, ettei se enää tuota satoa.
Fosforin puute aiheutti ongelmia maanviljelyksessä. Fosforin merkitystä ei alkuun ymmärretty, mutta lannan lisäksi lannoitteena oivallettiin käyttää luita. Ensin luuta hyödyntävän teollisuuden jätelastuja, sitten eläinten luita. Nekin kävivät vähiin, joten lopulta Englanti rahtasi maahan muun muassa Waterloon taistelussa kuolleiden sotilaiden luita laivakaupalla. Luujauho oli mitä parhain lannoite. Sitten keksittiin guano: jo inkat hyödynsivät Etelä-Amerikan rannikolla oleville saarille kymmenien metrien korkuisiksi kukkuloiksi kasautunutta linnun ulostetta lannoitteena. 1800-luvulla eurooppalaiset iskivät kiinni näihin ulosteisiin.
1800-luvun lopulla guanovarastot oli enimmäkseen ryöstetty tyhjiin. Onneksi Englannista löydettiin fosfaattipitoisia sedimenttikivilajeja, siis entistä merenpohjaa, johon fosforia oli rikastunut. Näitä sedimenttejä löydettiin sitten muualtakin; valtavat esiintymät löytyi muun muassa Floridasta. Julmaa ryöstämistä tapahtui myös Tyynellämerellä, jossa fosforikiviesiintymiä vietiin tyystin, alkuasukkaista viis.
Lantaa tulee lisää päivittäin, guanovarastot uusiutuvat ajan mittaan, mutta fosforipitoisia kivilajeja ei synny lisää inhimillisessä aikataulussa. Fosforilannoitteet ja Fritz-Haber-menetelmä typen tekemiseen ilmasta ovat olleet elintärkeitä mahdollistajia maapallon väkiluvun massiiviselle kasvulle, mutta varsinkin fosforin louhinta on rajallista. Kuinka paljon fosforia sitten on louhittavaksi on toinen kysymys. Egan on sillä kannalla, että fosforia on kovin rajallisesti; suomenkielinen Wikipedia on optimistisempi ja arvelee, että fosforivarannot riittäisivät yli 300 vuodeksi. Aika vähän sekin toki on. Toinen kysymys on, missä fosfori on: Yhdysvaltojen isoimmat varannot ovat Floridassa, mistä fosfori on loppumassa nopeammin. Valtaosaa maailman fosforivarannoista hallinnoi Marokko, joka antaa Marokon kuninkaalle melkoisen valta-aseman – ja on hyvin mahdollista, että jossain vaiheessa Yhdysvallat (ja Kiina) voivat osoittaa aseellista mielenkiintoa Marokon fosforivarantoja kohtaan.
Fosforia lisäksi käytetään liikaa ja väärällä tavalla. Peltoihin lyödään tonnikaupalla liikaa fosforia, joka sitten valuu vesien mukana järviin ja meriin. Myös karjatalouden lantavirrat tuottavat vesistöihin kuormitusta. Liika fosfori aiheuttaa rehevöitymistä ja massiivisia ongelmia sinilevien kanssa. Myrkyllisten sinilevien kukinnoista on pitkälti kiittäminen maataloutta. Yhdysvalloissakin teollisuuden päästöjä on suitsittu paljon, mutta maatalous on saanut jatkaa pitkälti entiseen tapaan.
Melkoista tuomiopäivän kirjallisuutta Paholaisen alkuaine on. Ihan parhaimpien tiedekirjojen tasolle se ei yllä. Sillä on hetkensä, varsinkin kirjan alkupuolen kuvaus ihmiskunnan varhaisvaiheista keinolannoitteiden ja fosforin parissa on oikein kiinnostava, jos vähän hajanainen. Esimerkiksi maineikkaasta fossiilinkerääjä Mary Anningista Egan kirjoittaa aika pitkälti, vaikka hänellä ei oikeastaan ole juurikaan tekemistä fosforin kanssa. Kirjan loppupuoli on selvästi heikompi. Se on kovin USA-keskeinen ja käsittelee pitkällisesti Suurten järvien ja Floridan Okeechobeen ympäristöongelmia. Tätä osiota olisi voinut tiivistää huomattavasti. No, sitä voi onneksi lukea harppoen.
Lähteitä riittää ja teksti on sinänsä sujuvaa, vaikka joitain tarinoita vähän pitkänpuoleisesti kerrotaankin. Tuomiopäivän maalailun lisäksi mukana on myös jonkin verran toiveikasta maalailua siitä, miten maatalouden päästöihin voitaisiin puuttua ja mitä kaikkea fosforitilanteen parantamiseksi on mahdollista tehdä. Suomalaista näkökulmaa tuo Saara Kankaanrinnan johdanto, joka käsittelee fosforikysymyksiä erityisesti Suomen ja Itämeren näkökulmasta. Tämä oli hyvä lisä, mutta sille luontevampi paikka olisi ollut kirjan lopussa. Nyt se tuntui vähän oudolta ennakoidessaan kirjan sanomaa.
Suomennos on J. Pekka Mäkelän ja Reea Ruusuvuoren käsialaa, eikä siitä ole valittamista: mikään siinä ei tökkinyt. Paholaisen alkuaine on puutteistaankin huolimatta lukemisen arvoinen kirja, etenkin jos ei tiedä fosforiongelmasta kuin aivan perusteet. Kysymys on merkittävä, olivat fosforivarat sitten loppumassa ennemmin vai myöhemmin. Isoja ongelmia fosforin kanssa on joka tapauksessa luvassa. Tämän kirjan luettuasi tiedät paremmin, mistä kaikesta fosforissa on kyse.
