En perehtynyt kovin tarkasti etukäteen Yael van der Woudenin esikoisromaaniin Paljon vartija. Tiesin vain sen, että kirjaa oli paljon kehuttu. Se osoittautui todellakin kehujen arvoiseksi ja onnistui vieläpä tarjoamaan yllätyksiä. Siksi en suosittele sinua lukemaan tätä kirjavinkkiä yhtään pidemmälle. Tartu vain suoraan kirjaan! Tai käy ensin lukemassa se ja palaa sitten takaisin.
Kirjan alkupuoli keskittyy hollantilaiseen sisaruskolmikkoon Louis, Isabel ja Hendrik den Brave. Heistä enää Isabel asuu heidän entisessä kotitalossaan. Perhe oli saanut talon käyttöönsä toisen maailmansodan aikaan, kun Saksan miehittämä Alankomaat eli köyhyydessä ja jopa nälänhädässä. Sisarukset lähtivät äitinsä kanssa Amsterdamista sotaa pakoon maalle, heidän enonsa hankkimaan taloon.
Kirjassa eletään 1960-lukua. Isabel asuu isoa taloa yksin ja elää veljiltä saamansa avustuksen turvin. Talo ei kuitenkaan ole hänen, vaan eno on luvannut sen Louisille. Isabel on estoinen ja sulkeutunut nainen. Hän puuhailee talossa ja puutarhassa hissun kissun, vaalii äitinsä tavaroita ja muistoja, eikä osaa tai uskalla päästää ketään lähelleen. Hänellä ei käytännössä ole mitään omaa.
Kunnes sisarusten elämään astuu Eva. Eva on outo: ruma vaaleaksi värjätty tukka, paljon kehoa, huonosti leikattu mekko, ei vaikuta kovin älykkäältä. Louis esittelee Evan tyttöystävänään, mutta Isabelin vastusteluista huolimatta Eva muuttaa taloon asumaan kahdestaan hänen kanssaan. Eikä Eva tuo taloon mukanaan juuri mitään omaa.
Isabelista ja Evasta tulee rakastavaiset. He kirjaimellisesti syövät toisiaan. Niin ison aukon he täyttävät toistensa elämästä. Kunnes paljastuu todellinen syy, miksi Eva on tullut. Sitä en aio tässä paljastaa.
Paljon vartijassa on useita isoja ja tärkeitä aiheita, mutta niiden taustalla kaikkea yhteen sitovaksi teemaksi paljastuu minusta kysymys omistamisesta: Mikä on kalleinta, mitä omistamme? Rahat? Talo? Keho? Meille rakkaimmat ihmiset? Suvun perintö ja muistot? Äidin hopealusikat? Oikeus yksityisyyteen? Mistä lopulta tiedämme omistavamme jotain? Ja millä perusteella?
Et tiedä, millaista on… kun omistaa jotain ja menettää sen, ja saa sen takaisin ja menettää yhä uudestaan ja uudestaan…
Paljon vartija on hieno kirja. Sen tunnelma on veitsellä leikattava. Jännite kasvaa alusta loppuun asti. Van der Wouden on koko ajan lukijaa edellä. Dialogi on luontevaa ja tunnepitoista, paikoin aukkoista ja katkonaista. Vähän häiritsi se, että van der Woudenin tapa merkitä repliikkien johtolauseet sekoittaa välillä sitä, kuka milloinkin on äänessä. Marianna Kurton suomennos on loistava.
Alkuperäisversion kansikuvassa on pulleita päärynöitä tummalla taustalla. Siihen verrattuna suomennoksen kansikuva on suoraan sanottuna ruma, ja päärynöitä on vain pikku siivu yhdessä kuvassa. Minua harmitti päärynöiden puolesta, koska ne ovat tarinassa tärkeässä osassa, erityisesti Evan ja Isabelin suhteen fyysisyyden kuvauksissa:
Hedelmä oli vedestä raskas ja täysin kypsä. Ensimmäinen puraisu roiskautti nestettä Isabelin hameelle, johon ei kuitenkaa jäisi näkyvää jälkeä: kangas oli ruskeaa ja ruudullista. Päärynää oli mahdotonta syödä hiljaa, se päästi ääniä, se oli märkä. Isabel söi koko hedelmän: lihan ja varren ja siemenet ja rangan, hela hoidon. Hän varmisti, ettei mitään jäänyt jäljelle, ikään kuin hänelle ei olisi koskaan annettukaan mitään päärynää.
Paljon vartija oli Booker-palkintoehdokkaana vuonna 2024 ja voitti Women’s prize for fiction -palkinnon vuonna 2025.






