Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
“Autuus, hyvinvointi, maaseutu, muistelmat, onni, tapahtumattomuus”. Noilla tageilla määrittelin tältä kirjailijalta lukemani edellisen kirjan Paratiisi. Tekijä Tõnu Õnnepalu (s. 13. 9.1962) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimellä Emil Tode. Noilla samoilla tunnisteilla voisi määritellä tämän Pariisi-kirjankin, kun raakkaa tuon maaseudun pois ja kirjoittaa sen paikalle metropoli.
Mies palaa kuukaudeksi neljännesvuosisata sitten asumaansa Kaupunkiin etsimään nuoruuttaan, maistelemaan ja nuuhkimaan elämää melkein kantapariisilaisena. Asuu koiranhoitopalkalla ystävänsä asunnossa, kävelee, pyöräilee vältellen paikkoja, joita turisteille näytetään. Aikaa ja tilaakin näin keskellä kuumaa kesää on runsaasti vaellella päivin öin ja mietiskellä ihmisen osaa.
Mielellään lukijana hyppään hänen pyöräntarakalleen kuuntelemaan kertojan näkemystä tästä kaupungista ja tästä elämästä ja kävelemään mukana Seinen rantaa niemen päähän, johon turisti ei tule. Kävellessä, hän sanoo, pääsee paremmin aistimaan ympäristöä kuin pyöräillessä. Kaupunki tyhjenee kanta-asukkaista, jotka häipyvät meren ääreen ja maalle kesälomanviettoon. Katseemme kääntyy öisin asunnottomiin, jotka pahvilaatikoissaan ja vaaterepaleissaan viereksivät mikä missäkin katukolossa, penkkien alla ja päällä herätäkseen taas uuteen aamuun hengenpitimiä etsimään. Päivisin saatetaan seurailla työläisten töitä, jokiroskalaivan toimintaa. Ollaan kaukana tyylitietoisesta muotikaupungista.
Mielenkiintoista.
Niin kuin tuokin tieto puistikosta, square pédé, jonne ennen vanhaan kokoontuivat yönpimeydessä seuraa hakevat homot toisiaan tunnustelemaan ja koskettelemaan kadotakseen jälleen yöhön.
Õnnepalu tuntee Pariisinsa sen alimmalta terassilta katsottuna. Seurapiireihin emme pääse, emmekä muodin huipulle pyri, vaan pääsemme katutason kirjakauppoihin ja puoteihin monenlaisiin, kujille jos jonkinlaisille – tiedättehän Pariisin. Joudumme myös ankariin pohdiskeluihin kirjojen katoamisesta, jopa virolainen kesäteatteri vilahtaa mietteissä mukana. Entä tämä mahtava Kielenpuhdistusaika! Asioita ei saa enää sanoa entisin termein, moraalittomuus on kytkettävä pois eli vinoillen:
Kieli on ryvettynyt ydintään myöten. Jos sen haluaa puhdistaa, se on pyyhittävä pois.
Pariisi kaupunkina sisältää koko elämän kirjon kaikkine rumuuksineen ja kauneuksineen. Melkein tekee mieli sanoa: niin Õnnepalu Pariisi-kirjakin, jota on vaikea määritellä minkäänlajiseksi kirjallisuudeksi. Se vain on – tekstikoostumus; paremmin hän kuitenkin Pariisinsa tuntee ja meidät perehdyttää kaupungin sisuksiin kuin Mika Waltari Illusionissaan. Hannu Mäkelän blogimutinoissa on tekstimuodoltaan paljon vastaavaa.
Jos Tõnu Õnnepalu iskee lukuhermoon, kannattaa käydä lukemassa Pia Valkosta, sillä hän on omalla persoonallisella vimmallaan tutkinut kirjailijaa ja hänen tuotantoaan, Pariisiakin, täällä.