Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika : kymmenen myyttiä keskiajasta

Osta kirja itsellesi

Keskiaika nähdään usein erityisesti populaarikulttuurissa poikkeuksellisen väkivaltaisena ja synkkänä aikana ihmiskunnan historiassa. Ajatuksissa aikakautta leimaavat noitaroviot, inkvisitio ja kaikenlainen taikausko. Kirkko dominoi ajattelua ja tiedettä ja maapallon uskottiin olevan litteä. Keskiaika on siten osa sitä kertomusta, jossa hienoja asioita keksitään antiikissa, unohdetaan keskiajalla ja löydetään taas renesanssin myötä. Pimeä keskiaika onkin modernin ajan vastakohta, ”olennainen osa suurta kertomusta modernin länsimaisen sivilisaation noususta”, kuten keskiajan asiantuntija Jaakko Tahkokallio asian muotoilee.

Ajatus pimeästä keskiajasta on kuitenkin pääasiallisesti vain myytti. Monet asiat, joita pidetään leimallisesti keskiaikaisina – kuten vaikkapa noitavainot ja inkvisitio – ovat itse asiassa keskiaikaa myöhäisempiä ilmiöitä. Eikä maapalloa ole pidetty länsimaisessa historiassa litteänä oikeastaan koskaan. Jo antiikin Kreikassa maailman pallomaisuutta pidettiin selviönä ja Erastothenes laski maapallon ympärysmitan melkoisen tarkasti jo vuonna 240 eaa., kuten keskiajan oppineet hyvin tiesivät.

Erityisen mielenkiintoisen näkökulman Tahkokallio antaa keskiajan luonnontieteelliseen kehitykseen. Keskiaikaisia oppineita usein moititaan siitä, että he lähinnä keskittyivät Aristoteleen tekstien tutkimiseen, sen sijaan että olisivat empiirisesti tutkineet todellisuutta. Tämä toki pitää paikkansa, mutta tässä suhteessa keskiajan oppineet eivät erityisesti eronneet antiikin aikaisista kollegoistaan.

Vaikka antiikin luonnonfilosofia perustui havaintoihin, niin se ei ollut luonteeltaan kokeellista, eikä se pääsääntöisesti hyödyntänyt matematiikkaa. Kokeellisen lähestymistavan puutteen vuoksi luonnonfilosofia ei auttanut ennustamaan fysikaalisen maailman tapahtumia, eikä siitä myöskään ollut apua teknologian kehityksessä. Antiikin akateemiselta tutkimukselta puuttuivat myös pysyvät ja verkostoituneet instituutiot, mistä johtuen luonnonfilosofisen ajattelun pohja oli antiikin aikaan ohut ja sitä harjoittivat vain harvat ihmiset. Antiikin aikaan ajattelu oli siten mitä suuremmissa määrin vapaata, mutta edellä mainituista syistä sillä ei ollut suurta yhteiskunnallista merkitystä, eikä se varsinaisesti kehittynyt eteenpäin.

Vaikka keskiajalla ei kenties ollut aivan samanlaista ajattelun vapautta kuin antiikin aikaan, yliopistojen syntyminen teki akateemisesta toiminnasta kuitenkin yhteiskunnallisesti merkittävää ja keskiajan lopulla tiedeyhteisöllä oli jo itseoikeutettu asema poliittisessa keskustelussa. Tahkokallio nostaa esiin myös sen tärkeän huomion, että vaikka nykyään tiede ja uskonto ovat jossain määrin konfliktissa keskenään, niin kyse on siltä osin pääosin modernista ilmiöstä, jota keskiaika ei vielä tuntenut. Tiede sellaisena kuin me sen ymmärrämme kehittyi hiljalleen vasta 1800-luvulle tultaessa, mutta ensimmäiset askeleet tieteellisen yhteisön luomisessa tapahtuivat nimenomaan keskiajalla.

Tahkokallio tuo esiin tähän liittyen myös toisen mielenkiintoisen seikan. Kristinusko ei keskiajalla suinkaan ollut niin tiukkapoisen ahdistava kuin monesti kuvitellaan. Varsinkin varhaiselle keskiajalle oli ominaista hyvin suuri paikallinen joustavuus uskonasioissa, eikä vuosien 600-1000 välillä esiintynyt yhtäkään harhaoppisiin kohdistunutta vainoa. Niin ikään varsinkaan varhaisella keskiajalla kirkolla ei ollut määräävää roolia magiasyytösten esittäjänä, eikä koko noidan käsitettä ollut tuolloin vielä olemassa, sillä keskiajalla magian ei vielä ajateltu olevan paholaisesta lähtöisin. Kirkon suhtautuminen alkoi vähitellen tiukentua vasta 1100-luvulta lähtien, kun teologit määrittelivät oikeaoppisen kristillisen elämän aikaisempaa tarkemmin.

Myytti keskiajan erityisestä väkivaltaisuudesta ja hillittömyydestä ansaitsee vielä oman mainintansa. Tahkokallio paneutuu muiden muassa keskiaikaisen sodankäynnin ja miekkataistelun erityispiirteisiin – ja siihen miten väärin kumpaakin aina elokuvissa kuvataan. Erityisen mielenkiintoista on kuitenkin se, miten radikaalisti sodankäynti keskiajalla muuttui verrattuna aikaisempaan historiaan.

Kautta ihmiskunnan historian sodankäynti orjien saamiseksi oli suhteellisen yleistä ja sitä se oli myös vielä varhaisella keskiajalla. Tahkokallio kuvaa miten raakaa tällainen sodankäynti oli. Naiset olivat halutuinta saalista, sillä varhaiskeskiajan Euroopassa orjat työskentelivät kodin piirissä ja naiset soveltuivat paremmin kotitaloustöihin. Tämän vuoksi oli tärkeää tappaa kaikki sellaiset, jotka voisivat pienentää naisten työpanosta tai hankaloittaa heidän hyväksikäyttöään, eli siis pienet lapset ja hoidettavat vanhukset. Miehet oli tietysti aiheellista surmata naisten ryöstämisen helpottamiseksi ja kostotoimien ehkäisemiseksi. Naisten seksuaalinen hyväksikäyttö kuului itsestäänselvästi asiaan.

Sydänkeskiajalle tultaessa arvomaailma muuttui kuitenkin oleellisesti ja tämä sodankäynnin muoto muuttui tuomittavaksi ja suorastaan barbaariseksi. Orjuuden loppumisen keskiaikainen historia on syystä tai toisesta saanut kovin vähän huomiota, vaikka muutos oli valtava ja maailmanhistoriassa ainutlaatuinen, kuten Tahkokallio kirjoittaa. Keskiajalle tyypillistä maaorjuutta ei voi verrata todelliseen orjuuteen, sillä alustalaisia ei voinut myydä, eikä perheitä hajottaa. Myös monessa elokuvassakin mainittu Primae Noctis eli feodaaliherran väitetty oikeus viedä alamaistensa nuorten naisten neitsyys on erittäin todennäköisesti vasta uudella ajalla keksitty myytti.

Tahkokallio käsittelee maaorjien asemaa kirjassaan laajemminkin, sekä myös keskiajan kirjallista kulttuuria ja miten antiikin perintöä pyrittiin keskiajalla suojelemaan. Kirjan lopusta löytyy myös mielenkiintoinen luku, joka käsittelee keskiajan ihmisten luonnetta näin yleensä. Monet tunnetut teokset, kuten esimerkiksi laajasti luettu Keskiajan Syksy, esittävät että keskiajan ihmiset olivat ratkaisevasti erilaisia kuin modernit yksilöt, mutta oliko näin todella? Tässäkin tapauksessa todellisuus vaikuttaa olleen varsin erilainen kuin kuvittelemme.

Kaiken kaikkiaan Pimeä aika on harvinaisen onnistunut tietokirja. Tahkokallio purkaa onnistuneesti vanhoja myyttejä ja yksinkertaistuksia ja suhteuttaa keskiajan oloja muihin historian aikakausiin. Kirja on sen verran selkeästi kirjoitettu ja jäsennelty, että vaikka aiheesta ei hirveästi ennakkoon tietäisikään, niin kirjaa on silti helppo seurata. Toisaalta kirjassa on paljon uutta tietoa sellaisellekin, joka uskoo jo tietävänsä keskiajasta paljon. Itse sanoisin, että mikäli keskiaika kiinnostaa Pimeä aika on jopa pakollista luettavaa, sen verran painavaa asiaa kirja sisältää. Suosittelen!

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...