Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kiinassa rakennetaan tällä hetkellä sellaisella vauhdilla, että heikompia hirvittää. Paljon kertoo sellainen usein mainittu seikka, että Kiinassa sementtiä tuotetaan kolmessa vuodessa enemmän kuin USA:ssa koko 1900-luvulla yhteensä. Arkkitehdeille Kiina on toisin sanoen oikea mahdollisuuksien maa, joskaan toimintakenttänä se ei ole helpoin mahdollinen. Kilpailu on kovaa.
Arkkitehti Pekka Salminen ja hänen perustama PES-Arkkitehdit on tässä tehtävässä kuitenkin onnistunut, ja vaikuttavaa asiassa on se, että Kiinaan Salminen lähti siinä iässä kun muut jo lopettelevat uraansa. Auri Häkkisen kirjoittamassa ammatillisessa elämäkerrassa korostuukin Salmisen hämmästyttävä energisyys, erilaisia kiinnostavia projekteja tuntuu löytyvän loputtomasti.
Yleensä elämäkerrat aloittavat kronologisesti lapsuudesta, mutta tässä tapauksessa kirja aloittaa Neubrandenburgin Mariankirkon konserttisalista, jota voi pitää Salmisen uran tärkeimpänä projektina. Epätavallista tässä läpimurto-projektissa oli itse kohde. Goottilaiskirkko tuhoutui pahasti toisen maailmansodan aikana, jolloin muun muassa katto, kirkon sisukset ja välipohjat tuhoutuivat kokonaan. Suunnittelukilpailun lähtokohtana oli, että tämän kaupunkikuvaa hallinneen kirkon seiniin ja julkisivuihin ei kajottaisi millään tavalla ja kirkon sisälle rakennettaisiin täydellinen konserttisali 1100 ihmiselle. Tilankäytöltään vaikea projekti toi Salmiselle kilpailun voiton 1996 ja sitä myöten korkeatasoisen referenssikohteen, joka aukaisi ovia ulkomaita myöten.
Tätä ennen Salminen oli tullut tunnetuksi muun muassa Lahden kaupunginteatterin pääsuunnittelijana ja myös Lahden urheilukeskuksen pääkatsomo oli hänen käsalaansa. Salmisen ja PES-Arkkitehtien tärkeimpiä töitä 90-luvulla oli Mariankirkon ohella Helsinki-Vantaan lentoaseman laajennukset. Työt alkoi terminaali 2:n parissa 1996 ja ne ovat jatkuneet ihan viime vuosiin saakka.
Salmisen tie Kiinaan linkittyy myös lentokenttäprojektiin, tai tarkalleen ottaen T2-terminaalin lattiakiviin, joita piti hakea lopulta Kiinasta saakka. Samoihin aikoihin saatiin onnekkaasti kontaktit kahteen hyvin tärkeään kiinalaiseen yhteistyökumppaniin, joiden verkostojen kautta alkoi tulla kilpailukutsuja kiinalaisiin arkkitehtuurikilpailuihin.
Kilpailujen suuri merkitys alalla ei sinänsä ole mikään uutinen, mutta silti oli hätkähdyttävää lukea miten voimakkaasti niihin nojataan ja, että kilpailun voitto ei usein edes johda toimeksiantoon. Varsinkin PES-Arkkitehtien kaltaisille pienille toimistoille on suunnittelusopimuksen saaminen kilpailuvoiton jälkeen vaikeaa. PES:n tapauksessa toimisto on saanut Kiinassa kaikkiaan 18 voittoa, mutta vain kahdeksan on johtanut toteutukseen. PES:n vertailuanalyysin mukaan heidän pitää tehdä kymmenen kilpailua yhtä toteutunutta kilpailuvoittoa kohden, eikä tämä ole nähtävästi edes mikään erityisen huono suhdeluku.
Arkkitehtuurista kun puhutaan, niin kilpailuehdotukset itsessään vaativat tietysti jo huomattavan työmäärän, joten yritykseltä on syytä löytyä pääomaa, joka kannattelee hiljaisten kausien yli. Kiinassa on ylimääräisenä vaikeutena vielä se, että kilpailupalkkiot maksetaan viiveellä vasta puolen vuoden tai vuoden päästä. Toistaalta sitten kun onnistumisia tulee, ne ovat suuria. Kiinassa on mahdollisuus päästä suunnittelemaan aivan poikkeuksellisia projekteja.
Salmisen suuret onnistumiset ilman muuta kuuluvat tähän joukkoon. Kesään 2022 mennessä PES-Arkkitehdeilla on ollut Kiinassa 111 suunniteltua tai toteutunutta projektia mutta tässä yhteydessä kannattaa mainita kaksi niistä. Wuxin oopperatalon kilpailuvoitto, joka nosti PES:n suurempien pelurien joukkoon, ja Fuzhoun kulttuurikeskus. Kummassakin käytetään paikallisia materiaaleja poikkeuksellisella tavalla. Wuxin oopperatalon upea bambusisustus tunnetaan innovatiivisuudestaan, ja Fuzhoun kulttuurikeskus puolestaan on eräänlainen kiinalaisen keramiikan lippulaiva, kuten Häkkinen asiaa kuvailee. Rakennuksessa käytetään keramiikkaa hyvin monipuoleisesti sekä rakennuksen ulkopinnoilla että sisätiloissa.
Runsasta kuvamateriaalia katsoessa ei voi muuta kuin ihailla lopputulosta, tällaista arkkitehtuuria ei Suomessa näe. Kiinnostuinkin tästä kirjasta juuri siitä syystä, että Kiinan uusi arkkitehtuuri on futuristisuudessaan usein kuin jostain science fiction -elokuvasta. Halusin tietää miksi juuri Kiinassa rakennetaan nyt niin kunnianhimoista arkkitehtuuria. Häkkinen lainaa saksalaista arkkitehtikriitikkoa Falk Jaegeria, joka on pohtinut asiaa ja kirjoittanut, että syynä on Kiinan megakaupunkien homogeenisuus. Koska kaupungit eivät erityisesti eroa toisistaan kaupunkirakentamisen näkökulmasta, halutaan luoda näyttäviä maamerkkejä ja symboleja oman identiteetin rakentamiseen. Siinä on epäilemättä monin paikoin onnistuttu.
Pekka Salminen ei ollut minulle tuttu henkilö ennen tätä kirjaa, mutta enpä taida olla tässä asiassa yksin. Kirjassa nimittäin mainitaan, että Salmisen ulkomaiset työt eivät ole Suomessa saaneet osakseen erityisemmin huomiota tai arvostusta, eikä Salminen itse ole myöskään oikein istunut suomalaisten arkkitehtien yhteisöön. Syytä moiseen voin vain arvailla, mutta näin yleisenä huomiona tuntuu siltä, että valitettavan harva suomalainen nykyarkkitehti muutenkaan nousee suuren yleisön tai median tietoisuuteen. Se on sääli, mielellään sitä lukisi mitä arkkitehtuurissa tällä hetkellä tapahtuu, eikä vain historiateoksia joissa toistuu yhä uudelleen Alvar Aallon ja Eliel Saarisen nimet.
Omiin toiveisiini Pitkä purjehdus vastasi siis oikein hyvin. Komeasti kuvitettu teos saa innostumaan aiheesta, ja Häkkinen antaa kirjassaan syvällisen katsauksen arkkitehti Pekka Salmisen elämään, uraan ja vaikuttaviin projekteihin Kiinassa ja Suomessa, tarjoten samalla näkökulmaa Kiinan rakennusalan dynamiikkaan ja haasteisiin.
