Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sarjakuvat ovat paitsi viihdettä niin myös erinomainen tiedonvälityskeino, mikä on viime vuosina ymmärretty yhä paremmin myös akateemisissa piireissä. Suomessa akateemista tutkimusta on toistaiseksi esitetty sarjakuvana vähänlaisesti, mutta joulukuussa ilmestyvä Hevosen mieli ja elokuussa julkaistu Polkimilla : nyt, ennen ja tulevaisuudessa näyttävät esimerkkiä.
Polkimilla perustuu pyöräilyn, liikenteen sekä kaupunkitilan historiaan perehtyneen historiantutkija Tiina Männistö-Funkin tutkimusteksteihin ja väitöskirjaan. Tiitu Takalo puolestaan on ollut jo pitkään Suomen eturivin sarjakuvataiteilijoita ja mitä ilmeisemmin myös innokas pyöräilyn ystävä. Polkimilla sekoittaa tutkimustietoa ja Takalon omakohtaisia muistoja omalaatuiseksi tietokirjalliseksi teokseksi.
Ennen kuin aloin lukemaan sarjakuvaa, mietin sen teemaa ja sitä saakohan siitä mitään irti sellainen ihminen, jolle pyöräily ei ole henkilökohtainen intohimo. Kyllä vain, ja itse asiassa Polkimilla yllättääkin juuri siinä, miten suuria kysymyksiä se lopulta käsittelee. Lyhyesti kyse on siitä, miksi kaupungit ovat muotoutuneet sellaiseksi kuin ne nykyään ovat. Kaupungeiksi, jotka eivät ota kunnolla huomioon muiden kuin autoilijoiden tarpeita, ja miksi tämä kehitys on ollut niin kyseenalaistamatonta.
Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kaupunkeja pyrittiin suunnittelemaan joukkoliikenteen ja ei-motorisoitujen liikennemuotojen näkökulmasta, mutta 1950-luvulta lähtien painotus siirtyi entistä vahvemmin henkilöautoihin. Hajautetuissa autokaupungeissa ylin periaate oli tehokkuus ja tärkein tavoite mahdollisimman suuren henkilöautomäärän virtaus kaupunkikeskustojen halki. Yhdysvalloissa tämä kehitys on ollut tietysti kaikkein voimakkainta, mutta emme me suomalaisetkaan ole jääneet osattomiksi.
Modernistisen liikennesuunnittelun kannalta pyöräilyn odotettiin katoavan, eikä sitä pidetty varsinaisesti edes oikeana liikenteenä. Tästä liikennesuunnittelun periaatteesta tuli itseään toteuttava ennuste, ja pyöräily väistyi nopeasti vallitsevasta kulkuvälineestä marginaaliseksi. Männistö-Funkin keskeinen argumentti on, että tämä muutos ei kuitenkaan ollut vain käytännön sanelemaa, vaan myös luokkakysymys. Alunperin keskiluokkaisesta pyöräilystä tuli ajan myötä yhä työväenluokkaisempi ja myös naisten suosima liikkumismuoto, mikä teki pyöräilijöiden tarpeiden sivuuttamisesta helppoa. Yksityisautoilu on yhä nykyäänkin sukupuolisesti ja sosiaalisesti epätasa-arvoista, ja sen ehdoilla suunniteltu kaupunkiympäristö luo hyvin erilaiset liikkumisolosuhteet eri ihmisryhmille.
Autoistumisen myötä kaupunkien luonne muuttui nopeasti. Männistö-Funk käyttää esimerkkinä erityisesti Turun kaupunkia, jonka historia purkuaallon kohteena on surullisenkuuluisa. Autot tarvitsivat lisää tilaa ja sitä saatiin leventämällä katuja ja rakentamalla parkkipaikkoja. Kadun reunaan rakentamista estettiin kielloin, mutta rakennuslupa heltisi niille, jotka levensivät katua uuden rakennuksen kohdalta. Lopputuloksena Turun keskusta muuttui vuosikymmenessä lähes tunnistamattomaksi. Tämä on ihan tervetullut muistutus siitä, miten maailma, jossa elämme on muovautunut paljolti myös ideologisten päätösten pohjalta.
Siten pyöräily alkoi jäädä marginaalitouhuksi, jossa pyöräilijöille sallittu tila muuttui epämääräiseksi. Eivät he oikein sovi pyöriensä kanssa autoteille, kuten monet autoilijat ärtyneenä toteavat, mutta eivät pyöräilijät oikein istu kävelykaduillekaan. Sarjakuva pisti minut miettimään, miten eri liikkumismuodot ovat myös identiteettikysymyksiä ja miten tällainen voi luoda vastakkainasetteluja, minkä näkee nykyään varsinkin keskusta-autoilua koskevissa keskusteluissa.
Polkimilla ei kuitenkaan pyri ottamaan tähän keskusteluun erityisen neutraalia kantaa, vaan sarjakuvan näkökulma on ehdottomasti pyöräilijöiden kannalla. Itseäni tämä ensin mietitytti, sillä voisin kuvitella, että autojen ystävät saattavat karsastaa sarjakuvan aika yksiselitteisen negatiivista kuvaa autoilusta. Sarjakuvassa olisi voinut ehkä enemmän korostaa, miten autoilun vähentäminen hyödyntäisi myös autoilijoita, sillä kukapa nyt haluaisi jumittaa loputtomissa ruuhkissa, tai viihtyy parkkipaikkojen täplittämissä kaupungeissa. Mitä suurempi osa ihmisistä käyttää julkisia tai pyöräilee, sitä helpommaksi muuttuu niiden autoilijoiden elämä, joiden aivan oikeasti on pakko käyttää autoa.
On tässä kantaaottavuudessa kuitenkin oma pointtinsa. Yhdessä Takalon takaumassa hän muistelee erästä asiakastapaamista Tampereen kaupungin edustajien kanssa. Ratikka-aiheinen sarjakuvaprojekti köhii, koska aran keskusteluilmapiirin vuoksi mitään autoilijoita ärsyttävää ei haluttaisi vahingossakaan julkaista. Tapahtuu siis se, mitä luovan alan ihmiset eniten inhoavat; julkaistaan “positiivinen”, mutta niin pliisu ja kädenlämpöinen versio, ettei se oikein enää sano mistään mitään. Polkimilla ei kärsi tästä ongelmasta, sillä on sanottavaa.
Takalon kevyet muistelmaosuudet rytmittävät muutenkin sarjakuvan tietokirjallisempaa sisältöä onnistuneesti. Lapsuuden pyöräilemään opettelu ja sienestysmatka äidin kanssa, jossa samalla pohditaan autoilua statussymbolina iskivät hyvin. Berliiniläisellä Umwelt-festivaalilla saadaan puolestaan fiilistellä miltä maailma näyttäisi, jos pyöräily olisikin valtavirran liikenneväline.
Visuaaliselta anniltaan sarjakuva on taattua Takaloa. Hänen vesivärejä hyödyntävässä tyylissään on aina ollut jotain todella viehättävää, joskaan samanlaiseen luovuuteen Polkimilla ei pääse kuin Takalon edellinen teos Memento mori, jossa sekä ruutusommitelmien, että tekniikan kanssa tehtiin ennakkoluulottomia kokeiluja.
Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa on oivallinen tietokirja, joka pistää ajattelemaan ja näyttää miksi sarjakuvat ovat niin mainio keino esittää tietoa.