Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jos minulle sanoo ”runokriitikko”, ensimmäisenä mieleen tulee Vesa Rantama. Rantama on toiminut Nuoren Voiman päätoimittajana ja Suomen arvostelijain liiton puheenjohtajana ja avustaa muun muassa Helsingin Sanomia ja Suomen Kuvalehteä. Voidaan siis lähteä siitä oletuksesta, että Rantama on oikea ihminen analysoimaan runomaailman nykytilaa. Menneisyyttähän on ruodittu jo runsaasti: Hannu Mäkelältähän ilmestyi vuonna 2025 oikein mainio Runouden ylistys. Siitä Mäkelä jätti yhtä poikkeusta lukuunottamatta elävät runoilijat pois. Rantama puhuu niin elävistä kuin edesmenneistäkin ja on vahvasti tässä ajassa kiinni.
Teoksen rakenteeksi on otettu vuodenkierto, kuten nimikin vihjaa, mutta Rantama ei ”suostu sulkeutumaan sen mukana”. Teos sisältää paljon vuosia, ”ainakin palasia sieltä täältä”. Pääasiassa teos on kuitenkin kirjoitettu vuonna 2023, jolloin Rantama täytti 40 vuotta. Se ei ole aivan sattumaa.
Runominän vuosi ravistelee luutuneita käsityksiä runouden maailmasta. Nykyrunous on vaikeaa, sitä ei lue kukaan, mahtaako kukaan kirjoittaakaan. Rantama muistuttaa, että monella mittapuulla runous on nykyään erittäin suosittua. Helppo esimerkki: tarvepainatuskustantamo Mediapinta halusi julkaista Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi sata runokirjaa, mutta käsikirjoituksia tarjottiin niin paljon, että runokirjoja julkaistiinkin tuhatkunta.
Suomessa on luultavasti tuhat kertaa enemmän runouden kirjoittamista kuin kansainvälisten trillereiden kirjoittamista harrastavia tekijöitä, mutta median metriikalla jälkimmäistä pidetään suositumpana lajina, onhan Ilkka Remes ollut jo 1990-luvulta lähtien vuodesta toiseen myyntitilastojen kärkipäässä.
Niin – onko suosion mittari tekijöiden, lukijoiden vai ostajien määrä? Runoutta julkaistaan omakustanteina ja tarvepainatteina hurjia määriä (”noin viisikymmentä varteenotettavaa ja tuhat ei-niin-varteenotettavaa”), ja erilaisiin runokilpailuihin löytyy valtavasti osallistujia. Vaikka runouden kuoleman ihmetteleminen ja julistaminen onkin säännöllinen jutunaihe mediassa, runous on vankasti elossa, vaikka lukijoiden mielessä voikin olla jokin oikeastaan menneisyyteen vaipunut runouden muoto. Vain kepeästi karrikoiden: koska kukaan ei kirjoita enää kuten Eino Leino, runouden on oltava kuollutta. Mutta, kuten Rantama sanoo, runous kuolee vasta kun seksi, ruoka ja juomakin kuolevat.
Kun mediassa kysytään, onko runous kuollut, ollaan tekemisissä niin pitkälle kuolemattoman asian kanssa kuin ihmisen kokemuspiirissä ylipäänsä on mahdollista.
Rantama käy kirjassa läpi monia kiinnostavia aiheita. Kiira Korven runokokoelman kritiikin herättämä kuohunta tuntuu jo vähän menneen talven lumilta, mutta kiinnostavia näkökulmia Rantamalla on siihenkin tarjota, ja käsittely laajenee puhumaan kritiikistä ylipäänsä.
Kun muotona on essee, omakohtaisuus kuuluu tietysti asiaan. Rantama puhuu kirjan sivuilla runouden lisäksi myös maailman tilasta eri näkökulmista: metsätaloudesta, sodista, sudenmetsästyksestä, simpansseista, lähihistorian tapahtumista. Kaikki nivoutuu kiitettävällä tavalla teoksen varsinaiseen aiheeseen. Esseet ovat ennen kaikkea kiinnostavia. Aiheet poukkoilevat, mutta se on mielekästä ja miellyttävää monenlaisista asioista kiinnostuneen ihmisen hypähtelyä aiheesta toiseen. Toisena samanlaisena sitä on ilo seurata ja katsoa, mitä vastaan tulee.
Suurempien linjojen lisäksi yksittäisistä runoteoksista ja runoista puhutaan tietysti paljon. Kirjoitan tarkoituksella ”runoteoksista”: Rantama huomauttaa perustellusti, että ”runokokoelma” on sanana vanhanaikainen. Nykyään kirjoitetaan aika vähän kokoelmia, joihin on vain koottu valikoima runoja. Rantama nostaa esiin jokaisen kuukauden kohdalla kuukauden runon ja mainitsee tietysti muutenkin paljon uutta ja vanhempaa runoutta. Näistä nostoista saa hyviä lukuvinkkejä.
Tarpeellisia ovat myös Rantaman huomiot siitä, mikä ajaa lukijoita pois runouden parista. “Jos yksi syyllinen on nimettävä, sen nimi on runoanalyysi.” Analyysissä ei sinänsä ole vikaa, Rantama myöntää, mutta sitä ei pitäisi opettaa ennen kuin oppilailla on elämyksellinen kosketus runouteen. Tästä on helppo olla samaa mieltä: lukion runoanalyysit opettivat minullekin sen, että runous on jotain, mitä en kunnolla ymmärrä – ja joka on jotain, mitä pitää ymmärtää ja tulkita: “runo on arvoitus, jonka vain tarpeeksi raskaalla analyysipakilla varustettu mieli voi ratkaista”. Onneksi olen sittemmin oppinut, ettei runoutta tarvitse ymmärtää; riittää, että lukee ja kokee.
Nykyrunoudesta kiinnostuneena kriitikkona en sinänsä kaipaa rohkaisua ja kannustusta. Ne, joita Runominän vuosi eniten ravistuttaa, ovat muita. Minulle tämä teos näyttäytyy silti tarpeellisena hengennostatuksena. On hyvä lukea fiksua, laaja-alaista tekstiä, joka liittää runoutta osaksi laajempia kehityskulkuja ja ympäröivää maailmaa. Muistutukset siitä, miten elinvoimaista runous, siellä minne kriitikonkatsekaan ei aina osu, ovat paikallaan. Yksinkertaisesti: nautin tästä kirjasta. Eiköhän tämä kannusta minua taas pienen tauon jälkeen tarttumaan aktiivisemmin runoihin, myös kriitikon roolissa. Samalla toivon, että Runominän vuosi tavoittaisi lukijoita, joita kirjallisuus kiinnostaa, mutta joille nykyrunous on syystä tai toisesta etäistä.
Kirjoittaako kriitikko itse runoja? Neljäkymmentä vuotta täytettyään Rantama päätti antaa itselleen mahdollisuuden epäonnistua taiteilijana – sillä epäonnistuneita taiteilijoitahan me kriitikot olemme – ja vihdoinkin kirjoittaa omaa tuotantoa. Näin proosaa ensin, mutta antaa Rantama varovaisen lupauksen: miksi ei runojakin. Mutta kriitikollakin riittää työnsarkaa. Runokirjoja on paljon ja runous levittäytyy niiden ulkopuolelle. Runoesitysten kritiikki on Rantaman mukaan aivan lapsenkengissään, vihkomuotoisten teosten vastaanotto herättää kysymyksiä, digitaalisesta runoudesta puhumattakaan.
Toivon, että jos joskus viidenkympin villityksessä julkaisen vielä runoja, joku pätevä kriitikko sentään toteaa, että minun ei kannattaisi niitä kirjoittaa – ja voin palata täysipäiväiseksi kriitikoksi hyvillä mielin.
