Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille : isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen

Se tapahtui meille

Osta kirja itsellesi

Menneisyys ei ole todellinen. Se on taakse jäänyttä aikaa ilman tuoksuja, värejä ja tuulen huminaa. Silti se herättää tunteita ja jyllää mielessä. Kun kansasta on tuhottu puolet, heiltä on viety maa, kieli ja historia ja kun se kaikki on kuitattu vaikenemisella, menneisyys muuttuu ahdistukseksi.

Vuosien 1990 ja 2016 välillä Suomeen muutti noin 32 000 paluumuuttajaa; ennen kaikkea inkerinsuomalaisia, mutta myös pietarinsuomalaisia, loikkarien jälkeläisiä ja amerikansuomalaisia. Suomalaisilla oli selkeästi vaikeuksia suhtautua tähän paluumuuttajien joukkoon. Lehdissä arveltiin yleisesti, että kyseessä on enimmäkseen elintasopakolaisia, jotka tulevat maahan vain harhauttamaan viranomaisia. Ylipäätään koko inkerisuomalaisten käsite oli – ja edelleen on – useille täysin vieras, ja se mikä on tämän ihmisryhmän suhde siihen ”oikeaan” suomalaisuuteen.

Inkeriläisten paluumuutto oli myös tapahtuma, joka pisti Pakkasen perheen elämän uusiksi. Vaikka varsinkin nuoren Lea Pakkasen identiteetin rakentuminen uudessa kotimaassa oli kivulias prosessi. He kuitenkin kuuluvat siihen ryhmään paluumuuttajia, jotka ovat kotoutuneet hyvin. Ainakin periaatteessa. Vaikka Pakkasen perheen kieli on suomi, heidän juurensa ja kulttuuriset tapansa ovat suomalaisia, niin siitä huolimatta suomalaisen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ei niin vain tulla. Ironista kyllä, Venäjällä inkeriläiset olivat itsestäänselvästi suomalaisia, Suomessa taas monien tulkinnan mukaan venäläisiä. Keitä siis inkerinsuomalaiset oikeastaan ovat?

Vastausta tähän kysymykseen etsitään Pakkasen perheen historian kautta. Lea, isänsä Santeri Pakkanen ja valokuvista vastaava Meeri Koutaniemi matkustavat Siperiaan, kaukaiseen Jakutiaan ja sieltä aina pohjoiseen Jäämeren rannalle, minne karkoitettiin perheen isoäiti. Perheen isoisä puolestaan päätyi siperialaiseen Gulag-vankileirikaupunkiin Norilskiin, jonne matka jatkuu seuraavaksi. Ennen kaikkea matkustetaan itse Inkerinmaahan ja sen synkkään historiaan. 1600-luvulla Inkerinmaalle muuttaneiden savolaisten ja karjalaisten jälkeläisten elämä ei vaikuta missään vaiheessa olleen varsinaisesti helppoa.

Erityisen vaikeaksi tilanne muuttui kuitenkin siinä vaiheessa, kun 30-luvulle tultaessa suomalaisuus määriteltiin Neuvostoliitossa rangaistavaksi kansallisuudeksi yhdeksän muun kansallisuuden kanssa. Epäluotettavaksi koetun suomalaisväestön karkottaminen rajavyöhykkeeltä alkoi vuonna 1935 ja 1940-luvun loppuun mennessä yhteensä noin 130 000 inkeriläistä oli karkoitettu kotiseudultaan, ammuttu tai vangittu. Käytännössä Inkerinmaa tyhjennettiin inkeriläisistä.

Tähän tarinaan liittyy kuitenkin yksi mutka, josta en itse ollut aikaisemmin kuullut yhtään mitään. Vuosien 1942 ja 1943 vaihteessa Suomi ja Saksa pääsivät sopimukseen inkeriläisten siirrosta Suomeen ja näin myös tapahtui: yhteensä 63 000 ihmistä siirtyi tänne työelämän tarpeita varten. Tilanne muuttui kuitenkin pian. Vuonna 1944 kirjoitetun välirauhasopimuksen mukaan Suomen piti luovuttaa kaikki Neuvostoliiton kansalaiset ja niinpä 55 000 inkeriläistä kuljetettiin takaisin Neuvostoliittoon, vain tullakseen karkoitetuksi pois kotiseudultaan tai pahempaa.

Pakkasen suvussa tämä tapahtuma oli omanlaisensa vedenjakaja. Yksi sukuhaara nimittäin kuului siihen noin 8000 henkilöön, jotka kaikesta huolimatta uskaltautuivat tuolloin jäämään Suomeen. Jälkiviisaasti se oli fiksu päätös, mutta se tiesi pitkäksi aikaa loputonta pelkoa siitä, että väkisinkarkoitus voisi koittaa hetkellä millä hyvänsä. Lean tapaaminen sukulaisensa kanssa ja suvun muistojen vertailu on kiehtovaa luettavaa; miten näennäisen pienistä valinnoista kaikki joskus riippuukaan?

Vaikka paluu Inkerinmaalle tuli ennen pitkää taas mahdolliseksi, oli ympäristö kuitenkin muuttunut venäjänkieliseksi. Maan ainoa alue, jossa suomea sai enää käyttää julkisesti, oli Karjalan tasavalta ja sinne lukuisat inkeriläiset muuttivatkin, mukaanlukien Pakkasen sukulaiset. Silti, paluumuuttajat tulisivat aikanaan aiheuttamaan suomalaisille pettymyksen: kaiken tapahtuneen ikävänä seurauksena oli sodanjälkeisten sukupolvien etääntyminen suomen kielestä ja suomalaisesta kulttuurista.

Kirjan loppupuolella on erinomaista pohdintaa toisaalta inkeriläisten paluumuuton syistä ja siitä mitä on suomalaisuus on nyt, ja toisaalta mitä se on ollut historiallisesti. Yleensä kiitokset tai haukut paluumuutosta on saanut Mauno Koivisto, jonka TV-esiintyminen aiheesta on jäänyt historiaan. Alkoiko paluumuutto hänen aloitteesta ei kuitenkaan ole varmaa. Syynä on luultavasti pikemminkin geopolitiikka ja Neuvostoliiton oma aloite päästä eroon väestöstä, jolla saattaisi olla separatistisia pyrkimyksiä. Tätä näkökantaa puoltaa se, että samoihin aikoihin aikoihin kun inkeriläisiä palasi Suomeen, Saksaan paluumuutti kaksi miljoonaa venäjänsaksalaista, Kreikkaan satojatuhansia Pontoksen kreikkalaisia ja myöskin yli 700 000 venäjänjuutalaista muutti Israeliin. Historiallinen väestöjen moninaisuus ei sovi moderniin nationalistiseen narratiiviin, eikä tämä koske vain naapurimaatamme.

Kirja kertoo historijoitsija Miika Tervosen tutkimuksista aiheeseen liittyen. Suomalaisilla on taipumusta ajatella itseään kulttuurisesti ja myös rodullisesti yhtenä ja poikkeuksellisen yhtenäisenä kansana, jossa ei ole maahanmuuton tai etnisyyden historiaa. Tämän uskomuksen taustalla on erityisesti talvi- ja jatkosota, sekä niitä seuranneet vuodet, ”jolloin valtaosa Suomessa olleista ulkomaalaisista joutui poistumaan maasta joko karkoitettuina, internoituina tai inkeriläisten tavoin palaajina ja palautettuina”. Suomalainen väestöllinen todellisuus todellakin muuttui tänä aikana ja sitä myöten myös suomalaisuuskuva kapeutui. Tällä on vaikutuksensa. Kuten Lea Pakkanen osuvasti sanoo, että jos jopa suomenkielisten, suomalaisella kulttuuritaustalla olevien on vaikeaa tulla hyväksytyksi suomalaisena, niin miten on sitten muiden maahanmuuttajien laita? Se on hyvä kysymys.

Se tapahtui meille on omasta puolestani vuoden kirjatapauksia. Siinä yhdistyy mielenkiintoisella tavalla intiimi sukuhistoria, mukaansatempaava matkakertomus ja tutkimustietoon nojautuva, laajempi pohdinta suomalaisuudesta ja Suomen historiasta. Valitettavasti Vuoden parhaat vinkkaukset 2020 -lista on jo laadittu ja tämäkin arvostelu ilmestyy vasta tammikuun puolella, joten ehkä jo hieman ennakoin ja arvelen, että Se tapahtui meille löytyy sitten vuoden 2021 top-vinkkauksista. Erinomainen, mielenkiintoinen kirja, jonka soisi mahdollisimman monen suomalaisen lukevan.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...