Mikko Moilanen: Suomen pyövelit

Osta kirja itsellesi

Suomen historiasta löytyy lukuisia ammattiryhmiä, jotka ovat jo aikaa sitten siirtyneet manan majoille. Harva niistä on kuitenkaan jäänyt yhtä lailla mielikuvitusta kutkuttamaan kuin pyövelin ammatti. Millaisista rikoksista joutui entisaikoina vastaamaan hengellään ja miten pyövelit itse elivät ja millä tavalla ympäröivä yhteiskunta oikein suhtautui heihin? Mikko Moilasen ansiokas kirja Suomen pyövelit tarkastelee pyövelilaitoksen historiaa vuosina 1634-1825. Tuona aikana Suomessa työskenteli lähestulkoon sata pyöveliä, jotka toimeenpanivat 2500-3000 kuolemanrangaistusta.

Kuolemaantuomittujen määrä tuntuu suurelta, mitä tietysti selittää se seikka, että kuolemalla rangaistiin monista sellaisistakin rikoksista, jotka nykynäkökulmasta eivät ole rangaistavia lainkaan. Erityisesti 1600-luvun alussa rangaistusasteikko tiukkeni, kun Kaarle IX nosti Raamatun lakikirjan rinnalle. Tuomioiden perusteiden hakeminen Mooseksen laista lisäsi kuolemalla rangaistavien rikoslajien määrää. Siitä lähtien väärä vala, jumalanpilkka, huoruus, kaksinnaiminen, tappo, sukurutsa ja eläimiin sekaantuminen tiesivät hengenlähtöä. Hengenrikoksia olivat myös asettuminen vanhempia vastaan, rahanväärennys ja sotilaskarkuruus.

Ajan logiikka oli armoton. Ajateltiin, että jos Jumalan lakia rikkonutta ei rangaistu, saattoi Jumala rangaista koko yhteisöä kadolla, sodalla, taudeilla tai nälänhädällä. Ankara laintulkinta nojasi siten kostoon, jossa lieventävillä seikoilla ei ollut merkitystä. Yhteisö puhdisti itsensä teloituksen kautta ja pääsi siten takaisin sovintoon Jumalan kanssa.

Jos 1600-luvun rangaistusasteikko oli rankka, niin eipä pyöveleiden elämäkään ollut helppoa. Taikauskoisen kansan silmissä pyöveli oli ehdottoman välteltävä olento, jonka kanssa ei haluttu olla oikein minkäänlaisissa tekemisissä. Pyövelin alhainen status näkyi myös työn muussa toimenkuvassa. Pyövelit saivat vastuulleen kaupunkien puhtaanapitotehtäviä, kuten käymälöiden tyhjentämisiä ja he työskentelivät myös ruumiskuskeina ja haudankaivajina. Mielenkiintoisena yksityiskohtana itsemurhan tehneeseen ihmiseen ei saanut koskea kukaan muu kuin pyöveli. Tämä korosti sitä, miten häpeällisenä tekona itsemurhaa aikoinaan pidettiin.

Tällainen yhteiskunnallinen hylkiminen ulottui myös pyövelin perheeseen. Moilanen antaa surullisen esimerkin Tallinnasta, jossa paikallinen pyöveli valitti, miten hän ei saa edes poikaansa haudauttua, kun kukaan ei suostu pojalle arkunkantajaksi. Asenteita selittää osittain se, miten pyöveleitä rekrytoitiin: monet pyövelit olivat tuomittuja rikollisia itse, jotka saivat vapautuksen ottamalla työn vastaan. 1700-luvulla rikosten rangaistusasteikko vähitellen keveni ja myös pyöveleiden asema parani, kun valtio alkoi paneutua rekrytointiin tosissaan.

Kirjassa on eräs varsin yllättävä tiedonjyvänen. Olen itse ties miten monessa kirjassa törmännyt väitteeseen, että aateliset mestattiin miekalla, kun taas rahvas kirveellä. Tämä ei näytä pitäneen paikkansa. Kuka tahansa sai halutessaan miekkamestauksen, jos vain oli valmis maksamaan siitä ekstraa. Miekkamestausta pidettiin kylläkin kunniallisempana vaihtoehtona, mutta siinä oli riskinsä. Miekalla mestaaminen vaati harjaannusta ja voimaa. Kokematon pyöveli saattoi hyvinkin tunaroida koko mestauksen, kuten erään kerran kävikin, sillä seurauksella, että suuttunut yleisö melkein lynkkasi pyöveliparan. Pyövelin lynkkaus ei ollut mikään tavaton lopputulos huonosti sujuneesta mestauksesta. Näin kävi esimerkiksi Tukholmassa vuosina 1589, 1594 ja 1681.

Päätyivätpä pyövelit joskus lain toiselle puolelle myös itse. Vuodet 1706-1707 olivat mielenkiintoisia siinä mielessä, että tuolloin peräti kolme pyöveliä päätyi Suomessa mestauspölkylle itse. Monet pyövelit ovat jättäneet jälkiä värikkäästä elämästään virallisiin oikeuslaitoksen dokumentteihin, joten vielä satojen vuosien päästäkin pääsemme hämmästelemään muiden muassa avioriitoja, pettämisiä ja yleistä sekoilua.

Jos nyt joku henkilö jäi kirjasta erityisesti mieleen, niin ainakin värikkään elämän elänyt Yrjö Keikeli. Mies ei ollut mikään keskiverto jamppa millään mittapuulla. Viinalle perso mies töhöili ja haastoi riitaa pitkin kyliä ja syyllistyi erään mestauksen yhteydessä jopa kannibalismiin, sen jälkeen tarjoten teloitetun osia järkyttyneelle yleisölle. Käsittämätöntä kyllä, potkuja mies ei kuitenkaan koskaan saanut, koska työnsä kuitenkin hoiti muuten kunnialla. Esimerkki kertonee miten haastavaa työhön oli saada ylipäätään yhtään ketään. Keikeli on yksi ääriesimerkki kirjassa esiintyvistä pyöveleistä, onneksi sentään toisenlaisiakin miehiä tavataan.

Kirja onkin erityisen onnistunut mielestäni siksi, että Moilanen onnistuu nostamaan lukuisia yksittäisten pyöveleiden kokemuksia esille; miehet eivät jää vain nimettömiksi statisteiksi historiaan. Eletty elämä piirtyy lukijan eteen elävänä ja koskettavanakin, Moilasta ei siis todellakaan voi syyttää kuivasta historian kirjoittamisesta, päinvastoin. Suomen pyövelit on mielenkiintoinen katsaus yhden ammatin ja oikeudenkäytön historiaan, oikein suositeltavaa luettavaa!

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämänkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.