Anton Monti ja Pontus Purokuru: Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016

Suoraa toimintaa!

Osta kirja itsellesi

Samaan aikaan, kun olin julkaisemassa omaa kandiani äärinationalistisesta ryhmittymästä, yksi kollegani oli esitellyt kandinsa talonvaltaajien kokemuksista. Luennon aikana hän käytti Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjaa Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 yhtenä lähteenä. Kysyin, kannattaako tämä kirja lukea ja hän vastasi myöntävästi.

Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 kertoo hierarkiattomista tai löyhästi hierarkisista vasemmistolaisista ryhmittymistä, jotka suurimmaksi osaksi kuuluvat äärimmäisimpään vasemmistoon. Esimerkiksi anarkistit ja autonomit (hierarkiattomia marxisti-leninistejä) voitaisiin kutsua äärivasemmistolaisiksi, koska he tavoittelevat totaalista yhteiskunnallista muutosta, vaikka väkisin.

Autonomiseen skeneen kuuluu myöskin joukko radikaaleja ja ideologialtaan epämääräisiä vasemmistolaisia, joilla on luova suhtautuminen laillisuuteen. Esimerkiksi Vasemmistoliitto koostuu pääosin rauhoittuneista autonomisista vasemmistolaisista aktivisteista. Tämä kirja kuitenkin paljastaa, että Vasemmistoliiton poliittiseen strategiaan kuuluu näiden autonomisten liikkeiden protestien hyödyntäminen, jotta sen poliittiset tavoitteet pysyvät mediassa esillä.

Kirjan mukaan näitä kaikkia liikkeitä yhdistää kirjojen Peter Singerin Oikeutta eläimille (1975), Naomi Kleinin No logo (1999) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumi (2000) ideoiden kannatus. Nämä kaikki edellä mainitut kirjat ovatkin irtiotto perinteisestä sosialistisesta vasemmistolaisuudesta, joissa fokus on enemmän kapitalismikritiikissä kuin oikeaoppisessa marxismissa.

Kirjallisuus ei aina tuo vain sivistystä, vaan myöskin ideologisen perustelun, miksi ottaa päähän ja tekee mieli panna paikat palasiksi. Imperiumi oli minulle tuntematon teos, joten oletan muidenkin tietävän siitä vähemmän.

Imperiumin keskeisin väittämä on, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kapitalismi on valloittanut koko maailman, muodostaen maailmanlaajuisen, mutta samaan aikaan hajanaisen imperiumin. Toisin kuin aiemmin, tällä imperiumilla ei ole johtajia tai keskusvaltaa, vaan se on enemmänkin itsenäinen järjestelmä, joka koostuu Maailmanpankista, IMF:stä, ja ei-institutionaalisista toimijoista, kuten globaaleista yrityksistä ja suurista mediakonglomeraateista.

Imperiumissa kansallisvaltioilla ei oikeastaan ole itsenäistä valtaan, vaan me kaikki elämme markkinoiden armoilla. Ainoa tapa saada aikaan poliittista muutosta tällaisessa maailmassa on luoda kaikissa yhteiskunnan sektoreissa pieniä paikallisia vastarintoja, jotka samanaikaisesti luovat vastavoiman, joka työntää tätä imperiumia kohti haluttua muutosta.

Tämä imperiumiteorian pohjalta alettiinkin Suoraa toimintaa!-kirjoittajien mukaan vallata taloja, järjestää mielenosoituksia ja hajottaa kauppojen ikkunoita.

Kirja käsittelee otsikon mukaan autonomisten liikkeiden historiaa haastattelujen ja kirjallisen aineiston pohjalta. Kun Neuvostoliitto ja kommunismi alkoivat natista liitoksistaan, monia vasemmistolaisia alkoi jo silloin kiinnostaa jokin muu vasemmistolainen ideologia, joka olisi SDP:tä vasemmalla, mutta ei liittyisi vakiintuneeseen kommunismiin. Kirja perustuu sykliteoriaan, jossa luvut on jaettu eri vasemmistolaisten liikkeiden aktivismisykleihin. Sykliteorian mukaan joukko liikkeitä nousee pintaan ja ajan mittaan hiipuu, kunnes syntyy uusi sykli ja niin edelleen. Kirja jakaa syklit näin:

  • Anarkismin saapuminen Suomeen 1986–1994
  • Ympäristövallankumouksellinen liike 1995–1998
  • Globaaliliike 1999–2001
  • Sosiaalikeskukset, valtaukset ja vihreä nuorisojärjestö 2002–2005
  • Prekariaattiliike 2005–2006
  • Uusi sosiaalikeskusliike kaupunkiaktivismin vuodet 2007–2012
  • Yliopistoaktivismi ja siirtyminen instituutioihin 2009–2012
  • Anarkismi, antifasismi, antirasismi sekä feminismin uusi nousu 2013–2016

Tässä kirjassa kerrotaan melkein jokaisesta autonomisten liikkeiden tempauksesta, joihin kuuluivat niin talonvaltaukset, kadunvaltaukset, massamielenosoitukset, mellakat, tuhopoltot, romanisiirtolaisten auttaminen, ympäristöaktivismi kuin ravintolapäivän järjestäminen.

Jos otetaan pois lukuisat ilkivallat, mellakat ja terrorismia muistuttavat aktit, nämä liikkeet ovat rakentaneet lukuisia nuorisokeskuksia, taidepajoja ja tuoneet Suomeen koko idean perustulosta. Ne ovat myöskin perustaneet nykyään porvaristonkin arvostamia kulttuuritapahtumia, kuten ravintolapäivä. Siinä mielessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta, että äärivasemmisto oikeasti pystyy rakentamaan jotain hyödyllistä kaikille.

Kirjailijat pyrkivät selittämään parhaiten päin näiden liikkeiden aktiviteetteja. Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat ilkivaltoja ”suoran toiminnan iskuiksi, jotka aiheuttivat laajoja omaisuustuhoja”. Tekisi mieli kutsua näitä ”suoran toiminnan iskuja” terrorismiksi, mutta Anssi Kullbergin toimittamassa Suomi, terrorismi, SUPO (2011) kirjassa terrorismiksi määritellään laajat iskut, joiden tarkoitus on joko tappaa välillisesti sivullisia tai tuhota jokin laaja siviilikohde. Tässä kirjassa mainituista tuhoisin isku on ollut polttopulloiskut tyhjiä Valion maitoautoja kohtaan. Kirjassa ilmenee, että aktivistit pyrkivät välttämään ihmisten vahingoittamista.

Kirjailijat ovat kuitenkin sen verran rehellisiä, että he luettelevat jokaisen iskun, jotka pääosin eläinoikeusliikkeet ovat suorittaneet 1980- ja 1990-luvuilla. Siitä yllätyin, miten paljon näitä tuhopoltto- ja sabotaasi-iskuja on ollut. Kirjailijat kertovat, että mediahiljaisuus näistä iskuista voi johtua siitä, että poliisi pyrki pitämään medialta piilossa suurimman osan tapauksista, koska se olisi osoittanut, miten huonosti poliisit olivat niitä estäneet.

Lähteenä iskujen runsaudesta kirjailijat käyttivät nettisivua, jonne jokainen ryhmittymä sai ilmoittaa omat iskunsa ja niiden tarkat tiedot. Mutta voi hyvinkin olla, että iskujen runsaudella kirjailijat jollain hieman sairaalla tavalla, haluavat osoittaa miten vaikutusvaltaisia ja aikaansaavia jotkut näistä ryhmittymistä olivat.

Kirjan puolueellisuus näkyy myöskin kirjoittajien oletuksessa, että lukija on vasemmistolainen. Anarkismia tai muitakaan ideologioita ei tässä tarkkaan selitetä, mikä taas voi antaa asialle vihkiytymättömälle lukijalle kuvan, että osa nuorista vaan sekosi. Harmikseni tässä ei pohdita, miksi erityisesti eläinoikeusliike oli niin väkivaltainen.

Koska tämä kirja on enemmänkin autonomisten kirjojen historiikki, tässä ei analysoida, miksi nämä liikkeet syntyivät ja vaikka kaikki lopulta hajoavat, miksi niitä yhä syntyy lisää. Miksi ennen 1980-lukua niitä ei ollut olemassa, mutta nyt niitä on kymmeniä, tai miksi haastatteluissa ilmenee, että suurin osa haastateltavista olivat mukana, koska halusi joko pahoinpidellä natsin, vallata hylätyn talon tai rikkoa ikkunoita mielenosoitusten aikana?

Kirja ei avaa tarpeeksi syvällisesti, mistä nämä nuorten levottomuudet voivat johtua. Ainoa vihje tuntuu olevan yksi talonvaltaajien manifestin ote, jota lainataan kirjassa: ”Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin – tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, ”luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielletään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön. Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön?”

Kirja ei myöskään analysoi mihin yhteiskunnalliseen luokkaan aktivistit kuuluivat. Nämä kiinnostivat enemmän kuin kertomukset tietyn talon valtauksesta ja siellä asumisesta. Kuitenkin tämä kirja on loistava ensikäden lähdeaineisto autonomisten liikkeiden suullisesta muistitietokerronnasta ja kokemuksista.

Päällisin puolin kuitenkin mieleen jäi porukan väkivaltaisuus. Moni liikkeen haastateltava harmittelli, kun jossain ryhmittymässä ei ollut ”tarpeeksi” väkivaltaisia tai jos mielenosoitus sujui ilman konfliktia. Jos haluaa tietää anarkistien väkivaltaisuuden psykologisista ja sosiologisista juurista enemmän, suosittelen Francis Dupuis-Dérin kirjaa Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World (2014).

Anton Montin ja Pontus Purokurun Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 on hyvä lähdeaineisto äärivasemmiston muistohistoriasta ja kokemuksista, mutta huono kirja analysoimaan puolueettomasti näitä liikkeitä laajemmassa historiallisessa tai sosiologisessa kontekstissa.

Kiinnostavin huomio, jonka kirjasta sain on, miten väkivaltaisuus korreloi taloussuhdanteiden ja äärioikeiston kanssa. Autonomiset liikkeet olivat heikoimmillaan 2000-luvun alussa, mutta nykyään ne ovat nousemassa alkuperäiselle Lama-Suomen huipulle. Antifasistinen aktivismikin noudattaa samaa kaavaa. 1990-luvulla ja nyt antifasistinen aktivismi ovat korkeimmillaan, mutta 2000-luvun alussa lähes olematonta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.