Steve Weinberg: Taking on the Trust : The Epic Battle of Ida Tarbell and John D. Rockefeller

Osta kirja itsellesi

1800-luvun viimeisiä vuosikymmeniä tavataan kutsua Yhdysvalloissa komealta kalskahtavalla nimellä ”The Gilded Age”. Mark Twainin ja Charles Dudley Warnerin kynäilemää nimeä voi pitää ironisena, sillä aikakautta leimasivat kiihkeä materialismi, laissez-faire kapitalismi, jättimäiset monopoliyritykset ja varallisuuden keskittyminen yhä pienemmän piirin käsiin. Superrikkaiden vaalilahjoitukset poliitikoille pitivät myös huolen siitä, että luottamus poliitikkojen puolueettomuuteen oli vähän niin ja näin. Vuonna 1890 luotiin kylläkin Sherman Antitrust Act, jonka tarkoituksena oli estää kilpailua haittaavan taloudellisen vallan keskittyminen, mutta laki oli käytännössä paperitiikerin roolissa ennen Theodore Rooseveltin presidentin kautta.

Yksi suurimmista aikakauden monopoleista oli Standard Oil, maailman suurin öljy-yhtiö, joka hallitsi lähes yksinään öljyn jalostusta, tuotantoa, myyntiä ja jakelua Yhdysvalloissa. Yhtiötä johti vaikutusvaltainen John D. Rockefeller, maan rikkain mies. Vallan huipulla oleva Rockefeller vaikutti pitkään olevan tyystin koskematon, mutta vuonna 1902 näyttämölle astui odottamaton vastustaja. Ida Tarbell oli tutkivan journalismin pioneeri ja hänen laaja artikkelisarjansa (ja myöhemmin kirja) Standard Oilin epäeettisistä toimintatavoista horjutti lopulta niin paljon suuryhtiön valtaa, että koko yhtiö hajotettiin vuonna 1911 pienemmiksi yrityksiksi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden toimesta.

Tarbellin kokoamat todisteet Standard Oilin rikkeistä kattoivat lopulta jopa tuhansia sivuja; yritysvakoilua, kilpailunestämistä, sabotaasia, hintojen manipulointia – vain joitakin syytöksiä mainitakseni. Standard Oil oli kuitenkin vain yksi osa ongelmaa, Steve Weinberg ei hirveästi käsittele kirjassaan asian ympärillä pyörinyttä yhteiskunnallista keskustelua, mutta selväksi tulee, että monopolit koskivat arkaan paikkaan Yhdysvaltain yhteiskunnassa. Maassa oli kauan arvostettu yrittämisen eetosta, sitä että omalla työllä voi nousta yhteiskunnassa ylöspäin. Suuret monopolit veivät kuitenkin yritysmaailmasta hapen, sillä pienet yrittäjät eivät voineet kilpailla niiden kanssa.

Sanoisin, että tässä on omanlaistaan ironiaa, sillä useat niin sanotut rosvoparonit – mukaan lukien Rockefeller – nousivat itse vaatimattomista oloista ja kovalla työllään nousivat huipulle ja siten amerikkalaisen unelman ihanteiksi. Heidän rakentamansa suuryhtiöt kuitenkin lukitsivat nousun heidän jälkeensä tulevilta ihmisiltä. Keskustelu monopoleista tuntuu siten olleen hieman vaivautunutta. Tarbell kirjoitti yritysmaailman vaikutuksesta yhteiskuntaan: ”Emme voi kehuskella taiteellamme, käsitöillämme, emmekä kultivoituneella luonteellamme, voimme ainoastaan kehua luomallamme vauraudella. Sen seurauksena liiketalouden voitot ovat pyhitettyjä ja käytännössä mikä tahansa menetelmä, joka johtaa rikkauksiin, on hyväksyttävissä – – epäeettisen käytöksen hyväksyminen yrityksessä myrkyttää koko yhteisön.”

Ida Tarbell onkin oikeastaan kirjan koko sydän; kirjaa voisi parhaiten luonnehtia Tarbellin elämäkerraksi, vaikka kirjan nimestä voikin saada hieman erilaisen kuvan. Tarbell oli aikakaudelle hyvin epätyypillinen nainen siinä mielessä, että hän hyvin määrätietoisesti halusi lähteä rakentamaan uraa ja saavuttaa jotain merkittävää, vaikka kirjoittamisen pariin hän ajautukin puoliksi vahingossa. Parisuhde tai perhe ei missään vaiheessa näyttänyt kuuluvan hänen suunnitelmiinsa. Lukijan kannalta kirja rakentaa kohti Rockefellerin ja Tarbellin yhteentörmäystä varsin hitaasti, siihen pisteeseen päästään vasta kirjan loppupuolella. Tästä huolimatta pitkä draaman kaari toimii siinä mielessä, että Tarbellin isä ja veli työskentelivät öljybisneksessä ja Standard Oil ja sen toimintatavat tulevat lukijoille tätä kautta tutuksi jo kirjan alkuvaiheessa.

Kirja olisi kuitenkin hyötynyt hieman toisenlaisesta jäsentelystä, esimerkiksi aikakauden talouden rakenteille olisi voinut antaa oman lukunsa. Weinberg nimittäin kirjoittaa kyllä monopoleista ja trusteista paljonkin, mutta yksityiskohdat on siroteltu hajalleen sinne sun tänne, niin että kokonaiskuvan rakentaminen trusteista tuntuu välillä vaikealta. Weinberg ei esimerkiksi koskaan selvennä, millä tavalla trustit tarkalleen ottaen operoivat. Selväksi tulee, että trusti on monopolin luonteinen saman alan yritysten yhteenliittymä, jossa trustin yritykset muodostavat kiinteän kokonaisuuden yhteisen johdon alaisena. Kirjassa jää kuitenkin epäselväksi, mikä on trustin ja konsernin ero, monet trustit nimittäin vähitellen siirtyivät holdingyhtiöihin, koska arvelivat, että voisivat sillä tempulla välttää Sherman Antitrust Actin vaikutukset. Tällaiset aivan perusasiat jäävät kirjassa hieman epäselviksi.

Tarbellin tutkivan journalismin jälkipyykki on mielenkiintoista luettavaa. Ensinäkemisellä Tarbellin paljastukset johtivat murskavoittoon, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Itse Rockefelleria Standard Oilin hajottaminen oikeastaan vain hyödytti; sen sijaan, että omisti enemmistön yhdestä yhtiöstä, hän omistikin hajottamisen jälkeen enemmistön 34 yrityksestä ja sen seurauksena hänen omaisuutensa moninkertaistui. Itse asiassa hänestä tuli monien lähteiden mukaan ihmiskunnan historian toiseksi rikkain mies. Myöskään kilpailu öljyalalla ei varsinaisesti lisääntynyt pitkään aikaan, sillä yhtiön hajonneet osat eivät halunneet astua toistensa varpaille.

Ensimmäinen tunne kirjan luettuani olikin pettymys, ”eeppinen taisto” johti erävoittoon, joka ei kuitenkaan lopulta ratkaissut mitään. Toisaalta tarkemmin mietittynä Taking on the Trust ei kerro yhdestä historiaan kuuluvasta episodista, vaan se kertoo ensimmäisen osan tarinasta, joka jatkuu yhä tänäkin päivänä. Suuryritykset ovat osa monipolvista tarinaa, jossa suhtautuminen niihin on vaihdellut laidasta laitaan, välillä niitä on suitsittu ja välillä niitä on juhlittu. Tarbellin paljastukset julkistettiin sopivasti Theorode ”trust buster” Rooseveltin kaudella, aika oli Tarbellille sopiva.

Nykyään kysymys suuryritysten kasvavasta vallasta tuntuu yhtä ajankohtaiselta kuin sata vuotta sitten; sellaiset yritykset kuin Google, Amazon ja Apple välähtelevät aina välillä uutisotsikoissa mahdollisen monopolin hajottamisen kohteina, ainakin mikäli niiden vaikutusvalta lisääntyy. Myös Ida Tarbellin esimerkki tutkivan journalismin merkityksestä on tänään yhtä tärkeä oppitunti kuin aikoinaan, varsinkin näin perinteisen lehdistön merkityksen vähetessä.

Taking on the Trust olisi voinut olla erinomainen kirja, mutta sen suppeus, ajoittainen sekavuus ja analyysin puute jättävät liikaa lukijan kokoamaan yksinään palaset yhteen. Siitä huolimatta – kuten tämän arvostelun pituudesta ehkä voi päätellä – ei käy kiistäminen etteikö kirja olisi herätellyt ajatuksia ja Ida Tarbellin hieman unohdettu tarina todellakin ansaitsee tulla muistetuksi. Suosittelen siis, pienellä varauksella.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämänkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.