Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hihat käärittyinä, valmiina töihin, kertojan töihin. Kansikuvassa. Hellevi Poutaa ei kuvassa näy, ei edes takana, vaikka hän tekstin takana on. Pouta pistää Tapani Kansan, s. 1949, tarinan paperille, on pistänyt tarinaa jo vuodesta 1967 toimittajana. Kuvitus on runsas ja kirjoitus riittävän kuvaava. Kun olen lopettanut, voin todeta: ei minun mielestäni mitään olennaista, mitä muuta olisin halunnut tietää, jäänyt kertomatta. Riittävän kattava elämäkerta lapsuuden Tavastilasta eläkeläispäivien Haminaan.
Kirjaan plussat: a) Intohimoinen lenkkeilijä, juoksija ja hiihtäjä. Pirkan-hiihtokin, 90 km, 15 kertaa. Kovakuntoinen siis. b) Ei läträä kollegojensa tavoin alkoholilla, eikä juokse naisissa. Moraali kohdallaan. c) Taitava, ylen taitava alallaan.
Kirjaan miinukset: a) Ylimielinen ja hankala; en kuitenkaan pysty kohdentamaan kenelle. Jäi vain mieleen menneiltä ajoilta konsertti Karelia-salissa, kun joku soittaja pudotti saamansa kukkasen saksofoniinsa ja Tapani riuhtaisi sen vihaisena pois, b) niin ja se autohurjastelu.
Eipä monesta ole Tapani Kansaksi, lahjakkuutta olisi vaikka muille jakaa. Lukijasta ja kuulijasta tuntuu, että Suomi on liian pieni maa hänelle; miehestä itsestään näin ei kuitenkaan tunnu. Heikki Sarmanto yrittää puhua Tapani Kansaa Amerikkaan sävellettyään New Yorkissa Eino Leinoa laulettavaksi ja todetessaan, ettei muista ole näitä lauluja laulamaan, ei Grönistä, ei Loirista.
“Sarmannolle valkeni nopeasti, että oli vääryys kutsua Tapania iskelmälaulajaksi, koska hän on Laulaja, siis isolla alkukirjaimella. Se on täysin eri asia kuin iskelmätähti. Toki hänelle selvisi sekin, että Tapani tunsi oman arvonsa laulajana. Iso ego ei tässä tapauksessa ollut hänen mielestään haitta.”
Ammattitaitoa ei kukaan kiellä, mutta, mites on elämän taidon laita? Perhe-elämän ja niin edelleen.
Kaikki selviää kirjasta, rehellistä puhetta kun on. Ja täältä voi uteliaisuuteen hakea täydennystä. Ei se helppoa ole ollut aina; omat mutkansa on pitänyt kiertää: mielisairaalat ja yksinasumiset. Mutta koko ajan kuitenkin on oma perhe ollut läsnä ja mukana elämän kuvioissa: Nina af Enehjelm, ikuinen rakkaus sekä lapset Edvard ja Madeleine, myös Johannes. Nyt kaikki ovat jo omillaan. Mutta yhteys säilyneenä. Niinpä kirjoittaja yksinkertaistaakin asiat:
Hänelle riittää, kun hän ajaa Kotkan-kodistaan Ninan luo Espoon Westendiin.