Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tähän kirjaan tartuin ihan puhtaasti henkilökohtaisista syistä, sillä jo pelkkä nimi toi minulle muistoja mieleen ajasta jolloin olin Bulgariassa ja appiukkoni oli se Tatko. Tatko tarkoittaa siis bulgarian kielellä isää.
Kirjassa on päähenkilönä Elena, joka on suomalaisen äidin ja bulgarialaisen isän lapsi. He asuvat Suomessa ja Elenalla on kaksi siskoa. Suhde isään on vaikea. Isä on ollut väkivaltainen ja äärimmäisen kriittinen. Isä ei ole koskaan puhunut lapsilleen bulgariaa vaan aina suomea, huonoa suomea. Ei ole kertonut omasta elämästään, ei siitä, millaista oli Bulgariassa, vain sälyttänyt lastensa päälle huolia ja uhkakuvia.
Elena on lapsista se eniten herkkä, se joka kärsii ja etsii itseään ja omaa paikkaansa kaiken aikaa. Elena hakeaa itseään lukuisista suhteista, matkustelee ja ei tiedä missä olisi ja kuka olisi. Onko hän suomalainen vai bulgarialainen. Hän muuttaa Espanjaan ja kokee siellä olevansa enemmän kotonaan. Kukaan ei tiedä, minkä maalainen hän on. Isälle ei saa kertoa, missä hän asuu, ettei isä huolestuisi.
Kuuntelin kirjaa äänikirjana ja Elina Varjomäki osasi kyllä niin hyvin lukea isän replat ja ne loppuäännähdykset, että kyllä vaan tuntui tutulle. Se, miten se aksentti vaan oli niin aito. Niin ja se bulgarialainen mentaliteetti. Lisäksi ne kaikki tarut, mitä siellä kerrotaan. Jos Suomessa on Kalevala, niin Bulgariassa on niitä tarutarinoita. Tässä kirjassa niitä on useita.
Elena pakenee menneisyyttä, koska koko lapsuutensa turvattomaksi isän takia. Tulevaisuuskin on jossain määrin uhka ja hän vaikuttaa olevansa aika lailla hakoteillä. Kunnes ikää tulee lisää ja isä vanhenee. Hän soittelee isälleen, josta alkaa vanhemmuuttaan tulla se isä, jota Elena oli koko ikänsä kaivannut.
Lohdullista, että hän voi sittenkin saada isän, vaikka on jo aikuinen.
Nina Gimishanova on kirjoittanut koskettavan kirjan isän ja tyttären suhteesta, mistä pidin todella ja tietysti jo senkin takia, että siinä oli niin paljon jotain, mihin samaistua. Silti jää miettimään, millaista on niissä perheissä, joissa vanhemmat ovat eri maalaisia? Miksi kumpikin ei voisi perehdyttää lapsiaan oman maahansa kulttuuriin ja kieleen? Useimmiten varmaan se onnistuukin, mutta sitten on niitä, joissa se ei onnistu.
