Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Astrid Goldsmithin isoäiti Gisela ei ollut mikään pullantuoksuinen mummo. Teräväkielinen, omavaltainen ketjutupakoija oli pikemminkin luonnonvoima, jonka edessä vähemmät kuolevaiset joutuivat taipumaan. Nyt Gisela on kuitenkin kuollut, ja edessä on asunnon tyhjentäminen.
Kaikki tässä tilanteessa olleet tietävät, miten edesmenneen tavaroihin kajoaminen tuo esiin kaikenlaisia tunteita. Kokonaisen ihmiselämän muistot pakataan, jaetaan perikunnalle tai ehkä kipataan suorasukaisesti roskiin. Totta kai tavaroiden joukosta löytyy myös yllätyksiä, jotka kyseenalaistavat kuinka paljon lopulta edes tiesit menehtyneestä.
Giselan tapauksessa ei kuitenkaan puhuta ihan peruselämästä. Bad Homburgissa varakkaaseen juutalaisperheeseen syntyneen tytön elämänpiiri hajosi Hitlerin nousun ja toisen maailmansodan myötä. Hän selviytyi, siinä missä moni sukulainen ei. Yllättäviä piirteitä Giselan tarina saa, kun hän löysi turvapaikan Rhodesiasta, missä hän tapasi tulevan miehensä ja perusti perheen. Rhodesiahan oli käytännössä apartheid-valtio, vaikka maalla ei ollutkaan ihan Etelä-Afrikan kaltaista yksityiskohtaista rotuluokittelujärjestelmää. Gisela siis pakeni maasta, jonka mukaan hän itse oli ali-ihminen, ja muutti valtioon, jossa hän yhtäkkiä kuuluikin valkoiseen eliittiin. Saivatko Giselan omat kokemukset häntä koskaan kyseenalaistamaan tätä järjestelmää, ja jos ei niin miksi ei?
Astridin ja hänen isänsä pohdinnat ovat yllättävää luettavaa, varsinkin kun vielä käyvät ilmi isän lapsuudenaikaiset kokemukset seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kummallista asiassa oli se, että aikuiset näkivät kyllä mitä tapahtui, mutta kukaan ei vain puuttunut asiaan. Sarjakuva kysyy epämiellyttäviä kysymyksiä siitä, miten helposti ihmiset normalisoivat aika lailla mitä vain, kunhan vain näkevät muidenkin mukautuvan. Isän johtopäätökset ovat aika synkkiä: tosiasioilla ei ole merkitystä, vain ihmisten käsityksillä niistä.
Näkemykseltään empaattinen The Crystal Vase ei kuitenkaan ole kertomus siitä, miten kamalia ihmiset ovat. Tässä pyöritään hieman samanlaisten kysymysten parissa kuin Paco Rocan sarjakuvissa, eli mikä muokkaa meistä sellaisia kun olemme, ja ennen kaikkea mitä meistä lopulta jää jäljelle. The Crystal Vase ei kuitenkaan ole henkilökuva vain Giselasta, vaan koko Goldsmithien suvusta, jotka ovat monessakin mielessä erikoista sakkia. Menestyneitä, mutta toivottoman epäkäytännöllisiä ihmisiä, joiden välisiä jännitteitä Astrid kuvaa lempeällä, vaikkakin hitusen ärtyisällä otteella.
Runsaat 200-sivuinen sarjakuva ei ole pituudeltaan mikään eepos, mutta hämmentävän paljon se onnistuu sivuillaan käsittelemään: historiaa, sukukronikkaa, filosofisia pohdintoja. Astridin äheltäminen liian painavien mattojen ja muiden rojujen kanssa tekee kaikesta jollain tasolla myös hyvin samastuttavaa. Eikö se isä tajua, että kämppä pitäisi saada tyhjäksi, ja tuolla se on vain selailemassa jotain vanhoja valokuvia?! Ei minulla ole sinänsä mitään yhteistä Astridin kanssa, mutta tuntui siltä, että olisi.
Kauniisti kuvitettu ja kuvakerronnaltaan hallittu sarjakuva on muutenkin miellyttävää luettavaa. Erityisesti pidin vähäeleisestä värityksestä; harmaansävyinen kuvitus turkoosin tehostevärin kanssa toimii hyvin. Kun kirsikkana kakun päällä on vielä sarjakuvan koskettava loppu, niin tätä ei voi muuta kuin suositella.
