Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sana Utopia tulee kreikankielisestä sanoista ‘ou-topos’ ja ‘eu-topos’ joista ensimmäinen tarkoittaa paikkaa jota ei ole, ja toinen taas paikkaa joka on hyvä. Sanan keksijä ja utopisti Thomas More kritisoi aikansa yhteiskuntaa kuvaamalla romaanissaan Utopia ihanneyhteiskuntaa – samalla kuitenkin ajatellen, että oikeaa utopiaa on mahdotonta rakentaa.
Jälkipolvet eivät kuitenkaan ole olleet aivan yhtä pessimistisiä. Utopiayhteisöjä on perustettu aalto toisensa jälkeen, yleensä jonkinlaisen yhteiskunnallisen mullistuksen järkyttäessä ihmisten uskoa normaaliin yhteiskuntaan. Anna Neima käsittelee kirjassaan ansiokkaasti kenties suurinta tällaista utopia-aaltoa.
Tämän suuren utopia-aallon synnyttäjä oli ensimmäinen maailmansota, joka järkytti ihmisiä juuriaan myöten. Kärsittävänä ei ollut vain sota, vaan myös pandemia, joka tappoi lähestulkoon 100 miljoonaa ihmistä. Sodan jälkeinen aika ei ollut sekään helppoa. Ihmisten epätoivo näkyi erityisesti Saksassa äärioikeiston ja -vasemmiston kasvavana kannatuksena, sekä salaliittoteorioiden suosiossa. Vanha yhteiskunta oli kuollut, mutta oli epävarmaa mitä sen tilalle oikein saataisiin. Monille oli kuitenkin selvää, että asiat eivät voisi jatkua näin, jotain uutta ja parempaa olisi kerta kaikkiaan pakko keksiä tilalle.
Santinijetan-Sriniketan Intiassa, Dartington Hall Englannissa, Atarashiki mura Japanissa, Ihmisen harmonisen kehityksen instituutti Ranskassa, Bruderhof Saksassa ja Trabuco College Amerikassa olivat vilpittömiä yrityksiä ratkaista aikansa ongelmia. Tyypillistä näille utopioille oli pyrkimys tasa-arvoon. Monet kannustivat yhteisomistukseen, päätöksenteko olisi demokraattista ja koulutuksen tulisi olla mahdollisimman edistyksellistä. Myös kansojen välinen yhteistyö, joka estäisi uuden sodan syttymisen, oli korkealla käytännön utopioiden tavoitelistalla.
Kriittinen suhtautuminen kapitalismiin ja materialismiin oli myös tyypillistä näille utopioayhteisöille. Ajalle ominainen Laissez-faire kapitalismi teki ihmisistä vain osasia loputtomassa voitontavoittelussa, ajateltiin. Parempi siis elää omavaraisena ja vetäytyä Leo Tolstoin esimerkin mukaan maaseudulle, syrjään koko kilpailuyhteiskunnasta. Maalaisromantiikka ja asiaan kuuluva fyysinen työnteko olivat nekin tyypillisiä ainesosia tämän ajan ihanneyhteiskunnalle. Mushanokoji Saneatsu kuvaili utopiaansa Atarashiki Muraa sanoin “kyseessä ei ole kapitalismi, eikä sosialismi vaan kolmas tie: humanismi, koko maailman yhdistävä veljeys.” Nuo sanat summaavat hyvin mistä ajan utopioissa oli kyse.
Santiniketan-Sriniketan, Dartington Hall ja Atarashiki mura pyrkivät hyvin kokonaisvaltaiseen muutokseen ihmisten käyttäytymisessä. Tavoitteena oli kultivoida sivistynyt ja luova ihminen joka pystyy vapaasti toteuttamaan itseään, sekä elämään harmoniassa muiden ihmisten kanssa. Erityisesti kahdessa ensin mainitussa yhteisössä panostettiin sen vuoksi laadukkaaseen ja monipuoleiseen koulutukseen. Siinä myös onnistuttiin ja Dartington Hall on muuten kouluna vieläkin olemassa, joskaan se ei ole enää samanlainen edelläkävijä, kuin vuosisata sitten. Atarashiki mura oli myös pohjimmiltaan taiteilijayhteisö; maaseudun rauhaan rakennettu miniutopia, jossa yhdistyisi taiteellinen kunnianhimo omavaraisuuden ihanteeseen. Myös Atarashiki mura on edelleen olemassa, joskin lähinnä eläkeläisistä koostuvaa yhteisöä ei voi enää pitää kovinkaan elinvoimaisena.
Ihmisen harmonisen kehityksen instituutti, Bruderhof ja Trabuco College puolestaan edustivat hengellisiä utopioita. Kirjan utopioista kaikista onnistunein kokeilu on edelleen elinvoimainen Bruderhof, jolla on vankka kristillinen tausta. Äärimmäisen yhteisöllisen yhteisön esikuvana toimii varhaiskristilliset yhteisöt, jotka jakoivat kaiken keskenään. Bruderhofilla oli ja on paljon yhteistä Pohjois-Amerikkalaisten Hutteriittien kanssa, joten ei ihmekään, että se siirtyi aikanaan hutteriittien alaisuuteen. Sittemmin näiden kahden välinen yhteistö on kuitenkin loppunut.
New Age -henkinen Trabuco College puolestaan pyrki kouluttamaan tulevaisuuden johtajia ja itsenäisiä ajattelijoita meditaation ja kasvissyönnin voimin. Gerald Heardin and Aldous Huxleyn perustaman yhteisön tarina on sikäli mielenkiintoinen, että se kertoo jotain siitä miksi tällaiset kokeilut usein epäonnistuvat. Heard halusi kouluttaa nimenomaan itsenäisiä ihmisiä, joita ajaisi tiedonhalu ja kysy omaehtoiseen toimintaan. Yhteisöön hakeutui kuitenkin ihmisiä, jotka nimenomaan halusivat vahvaa johtajaa, joka näyttäisi esimerkillään miten tulisi elää. Utopiayhteisöjen ajatukset tasa-arvosta ja demokraattisesta päätöksenteosta ovatkin usein hankalia käytännössä toteuttaa. Heard ei halunnut olla mikään karismaattinen johtaja joka johdattelee laumaansa kädestä pitäen, ja Heardin unelma myös kaatui osittain tästä syystä. Useinmiten utopiayhteisöt kuitenkin rakentuvat tällaisen selkeän karismaattisen johtajan varaan, mutta sekin on ihanteiden valossa hieman ongelmallista.
Kirjan varoittavin esimerkki on Ihmisen harmonisen kehityksen instituutti, jonka johtaja ja mystikko G.I. Gurjieff ei paitsi kyennyt jakamaan valtaa, niin selkeästi nautti hyvin avoimesta vallankäytöstä. Hänen uskollisia oppilaitaan tämä ei näyttänyt haittaavan, pikemminkin se jopa lisäsi miehen vetovoimaa. Tässä näkyy kuitenkin omanlaisensa paradoksi. Myös Ihmisen harmonisen kehityksen instituutin ajatuksena oli irrottautua yhteiskunnasta, joka ajoi maailman järjettömään sotaan. Onko autoritääriselle johtajalle ja hänen oikuilleen alistuminen kuitenkaan mitään ‘uutta ajattelua’, vai pikemminkin osa sitä alkuperäistä ongelmaa mitä haluttiin lähteä ratkaisemaan? Vaikka muut kirjan utopiayhteisöt eivät sortuneet samanlaisiin ylilyönteihin, monissa niissä on silti nähtävissä johtajan roolin ja vastuun jakamisen ongelmallisuus.
Suurimmat ongelmat utopiayhteisöissä liittyivät kuitenkin silkkaan rahaan. Omavaraisuuden saavuttaminen ja kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolella eläminen ovat helpommin sanottu kuin tehty. Esimerkiksi Atarashiki muran asukkaiden tavoiteena oli omistautua luovalle ilmaisulle, mutta aika menikin enimmäkseen raskaiden maataloustöiden parissa ja siltikin omavaraisuus osottautui kaukaiseksi haaveeksi. Vararikko pisti konkreettisen pisteen erityisesti G.I. Gurjieffin haaveille.
Jäinkin miettimään miksi juuri Bruderhof oli lopulta se joka onnistui yhteisöistä parhaiten ja miksi ylipäätään uskonnolliset yhteisöt näyttävät olevan tässä suhteessa vahvoilla – viittaan tässä hutteriittien, mennoniittien ja amishien kaltaisiin yhteisöihin. Kenties kyse on siitä, että näillä yhteisöillä on tarpeeksi vahva tarina, eli toisin sanoen uskomusjärjestelmä, joka tukee tehtyjä valintoja? Utopiayhteisö vaatii jäseniltään väistämättä myönnytyksiä ja näihin on helpompi myöntyä, jos uskoo että taustalla on jokin suurempi totuus, joka sitoo yhteisön yhteen. Esimerkiksi Dartington Hallilla oli yhteiskunnallisesti suuri merkitys, siellä opiskeli merkittäviä ihmisiä ja koulussa kehitettiin oikeita innovaatioita, joita hyödynnettiin muualla yhteiskunnassa. Todellista, yhteen puhaltavaa yhteisöä ei sinne siitä huolimatta rakentunut, ja samanlaisia ongelmia oli myös Santiniketan-Sriniketanin kanssa.
Kirjassa olisi ehkä voinut olla enemmänkin yleistä pohdintaa siitä miksi tällaiset utopia-kokeilut usein epäonnistuvat. Jos ne eivät nyt suoraan romahda omaan mahdottomuuteensa, niin ainakaan ne eivät onnistu toivotusti levittämään yhteisömalliaan pienten piirien ulkopuolelle. Silti, eivät kirjassa mainitut yhteisökokeilut mitään ihan hukkaan heitettyä aikaa olleet. Santiniketan-Sriniketanin isän Rabindranath Tagoren koulutuskokeilut yhteisössä vaikuttivat lopulta koko Intian koulujärjestelmään, ja Dartington Hallilla oli osansa Ison-Britannian hyvinvointivaltion rakentumisessa – näin muutaman esimerkin mainitakseni.
Itse pohdin kirjaa lukiessani miten samanlaisten ongelmien kanssa ihmiset sata vuotta sitten painivatkaan, vaikka nykyihmisellä ei olekaan maailmansodan kaltaista traumaattista kokemusta taustalla. Kokemus pandemiasta, globaalista talousjärjestelmästä joka murskaa pienen ihmisen rattaisiinsa, voimakas nationalistinen narratiivi joka jakoi ihmisiä eri leireihin, ja vieläpä salaliittoteoriat hämmentämässä soppaa. Ajan ongelmat ovat kovin samaistuttavia ja on mielenkiintoista miten samanlaisia reaktioita nämä ongelmat aiheuttivat ympäri maailmaa. Utopiakokeilut eivät rajoittuneet millekään tietylle alueelle, vaan ympäri maailmaa löytyi ajattelijoita, jotka kokivat että vanha järjestelmä kaipaa jonkinlaista päivitystä. Harmillista, että nämä rauhanomaiset ja kansojen yhteistyötä korostavat mallit jäivät suosiossa väistämättä fasistisen ja kommunistisen yhteiskuntaihanteiden jalkoihin.
Kaikkiaan, kiinnostava kirja kyllä ja hyvin kirjoitettu myös. Osa teoksen viehätyksestä – tai lukijasta riippuen ärsytyksestä – juontaa siitä väistämättömästä draamasta, mitä karismaattisten johtajien mukana näyttää tulevan. Vaikka ihanteet olisivat miten jalot, niiden noudattaminen on vaikeaa jopa niiden esitaistelijoille. Harmistuksen tunteilta ei kirjaa lukiessa aina vältytä, mutta eipä se kirjaa huononna, ihmisluonto on toisinaan vain monimutkainen.