Esikoisrunoilija Anna Aittomäen kokoelma Ruotokuvia kuvaa, muun muassa, elämää vedessä, proosarunon keinoin. Kokonaisuus on tyylikäs ja taitavasti tehty.
Haastattelin Aittomäkeä sähköpostilla helmikuussa 2025.
Mistä Ruotokuvia sai alkunsa?
Yksi suuntaa antava oivallus syntyi, kun olin kirjoittamassa ”kirjallista muotokuvaa” ja ymmärsin, että muotokuvien sijaan kirjoitan ennemminkin ruotokuvia: miljöö ja hahmot liikkuvat vesien maailmassa, aiheet ja teemat muotokuvan takana, ihon, nahan tai suomujen alla.
Milloin ja mistä kokoelma tarkasti sai alkunsa on vaikea sanoa: ehkä se sai alkunsa jo parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista, ehkä aihioista, joita kirjoitin kahdeksan vuotta sitten näytelmään Megahauesta, ehkä tilasta ja etäisyydestä, jotka sain lähdettyäni ulkosaariston talven yksinäisyyteen kirjoittamaan.
Millainen matka kokoelmalla oli julkaistuksi kirjaksi?
Moni kirjallisuuden laji kiinnostaa, mutta päätin antautua minusta väkisin puskevalle runoudelle, jonka läpi olen ajatellut niin kauan kuin olen osannut kirjoittaa. Yksittäisiä runojani oli julkaistu lehdissä ja antologioissa, nyt päätin työskennellä täysillä ja tosissani kohti kokoelmaa. Annoin aikani, ajatukseni, sisuskaluni, lihakseni, tunteeni. Kirjoitin niin rehellisesti kuin osasin, vaikeita aiheita väistelemättä.
Editointikierrosten jälkeen kevättalvella 2023 lähetin käsikirjoituksen useaan kustantamoon, sain monta ei-sovi-julkaisuohjelmaamme -vastausta. Aviador kustannus innostui kokoelmasta, helmikuussa 2024 kirjoitettiin kustannussopimus ja Ruotokuvia ilmestyi elokuussa 2024. Hioin kokoelmaa hiki päässä koko kevään ja kesän. Olin aloittanut Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa, joten ehdin käsitellä kokoelmaa jonkin verran vielä koulutuksenkin yhteydessä. Syksyllä, painosta tullut kirja käsissä, olin rättipuhki ja iloinen.
Millaista oli työskennellä esikoiskokoelman parissa? Oliko jokin vaihe erityisen vaikea tai palkitseva?
Vaikeaa oli silloin, kun runoja oli määrällisesti yli kokoelman verran, kävin yksin läpi editointikierroksia, levittelin yli sataa liuskaa pitkin lattioita, työstin kokonaisuutta, teemoja ja järjestystä tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia… tein pitkiä työpäiviä ilman mitään tietoa siitä, tuleeko kukaan koskaan edes lukemaan käsikirjoitusta kokonaan ennen hylkykirjeen lähettämistä. Piti vakuutella itselleen, että jos en nyt aivan tosissani, kaiken parhaani mukaan kokeile tehdä tätä, en voi tietää, enkä voi onnistua.
Erityisen palkitseva vaihe oli pakertaminen kustannussopimuksen kirjoittamisen jälkeen. Silloin tiesin, että kaikki tekstin parissa tehty työ tähtää konkreettiseen teokseen. Sain oman pääni kaveriksi käyttöön myös kustannustoimittajan pään, mikä oli ihan mahtavaa, etenkin kun sain työskennellä huippuihanan Maija Tuomisen kanssa.
Millainen prosessi runojesi kirjoittaminen oli? Kirjoitatko paljon ja karsit vai syntyvätkö tekstit jo valmiiksi tiiviinä?
Kirjoitan runojen aihiot käsin muistikirjoihin ja siirrän myöhemmin koneelle editoitavaksi. Joskus muistikirjan alkuperäisestä tekstistä päätyy valmiiseen runoon vain jokin ydinlause tai ajatus, jonka ympärille kirjoitan sitten lisää. Välillä runo kirjoittuu heti melko eheänä kokonaisuutena, mutta silloinkin se käy läpi lukuisia kierroksia ennen viimeistä versiota. Vastaus kysymykseen taitaa olla: sekä että ja kaikkea siltä väliltä.
Runojasi kuvataan kokoelman takakannessa sadunomaisiksi. Mitä mieltä olet tästä luonnehdinnasta?
Runoja voinee kuvata sadunomaisiksi, sillä osa niistä on kuin pieniä tarinoita. Kenties myös tietynlainen leikinomaisuus tekee sen? Leikittely hahmojen ja tapahtumien tasolla, vaikka niiden alla kulkisikin vakava pohjavire. Viimeisimmän Kirjallisuusterapia-lehden kritiikissä sanoitettiin: ”Osa runoista tuo mieleen faabelien eläinsadut”.
Miten päädyit proosarunomuotoon?
Yksinkertaisesti viehätyn proosarunoudesta. Runon ja kertovan tekstin rajapintaa venyttelevä olemus kiehtoo. Proosaruno voi olla samaan aikaan runsas, olematta kuitenkaan löysä.
Monimutkaisesti: Runoutta lukiessa ja kirjoittaessa olen pohtinut tekstin muotoa ja asettelua. Tyhjä tila voi tuoda jotain lisää, luoda aukkoisuutta, synnyttää merkityksiä, rakentaa rytmiä taukoineen jne. Toisinaan jäin kuitenkin jumiin kokemukseen liiasta tilasta ja piinaavaankin ajatukseen siitä, että ovatko sanat tosiaan arvokkaampia harvaan ripoteltuina kuin tiiviisti toistensa lähellä. Ovatko vähät sanat kaiken sen valkoisen paperin arvoisia? (Olemassa on toki lukuisia hienoja esimerkkejä.)
Taisin ajautua jonkinasteiseen runomuotouseksistentiaaliseen kriisiin. Vaihdoin toiseen laitaan ja kirjoitin runot tasasivuisiksi, kappalejaottomiksi laatikoiksi täyteen sanoja. Ajattelin, että on pyrittävä niin kirkkaaseen tekstiin, ettei se tarvitse ulkoisen muodon apuvoimia toteuttaakseen voimaansa. No, eihän sekään ollut kovin lukijaystävällistä, eikä runojen osalta mielekäs ratkaisu usein muutenkaan, joten väljensin runojen asettelua ankarimmasta laatikoinnista kevyempään suuntaan.
Mistä perinteisempi säemuoto löytyi kokoelman viimeiseen osioon?
Viimeisen osion pitkä runo Vierasta vettä on syntynyt ja hioutunut valmiiksi ennen kokoelman muita runoja. Osio kuuluu kuitenkin olennaisesti mukaan Ruotokuviin, sillä siinä kauhotaan samassa miljöössä, ja kokoelman viimeisenä se myös nivoo yhteen teosta läpäiseviä teemoja. Vierasta vettä -runon säemuotoinen rytmisyys on ollut alusta saakka tiiviissä yhteydessä sen kokonaisuuteen. Runon sisältö, veden, uimisen ja musiikin rytmi, kaipaavat tässä tapauksessa käyttöönsä hengittävämpää ja aaltoilevampaa, rytmisempää ja laulullisempaa muotoa myös fyysisesti.
Miten koit kokoelman julkaisun ja vastaanoton?
Oman kokoelman julkaistuksi tuleminen oli tärkeä etappi vuosien työn jälkeen. Koen, että se legitimoi kirjoitustyöhön käytetyn ajan. On helpompi antaa itselle lupa jatkaa kirjoittamista tosissaan. Koska omat taustat ovat paljolti kielen ja kirjallisuuden parista, oli tämä myös ammatillisen identiteetin osalta merkityksellistä. Olen onnellinen kokoelman julkaisusta.
Julkaisun vastaanotosta olen saanut kokea positiivisen puolen. Palautteiden mukaan on kokoelmassa vaikuttanut olevan tarttumapintaa ja tilaa lukijoiden omalle ajattelulle. Tämä oli yksi toiveistani ja myös tavoitteistani, jota kohti tekstejä lopuksi myös työstin. Samaan aikaan kun kirjoitin mahdollisimman paljaasti ja rehellisesti sen, mikä minusta nousi, halusin kertoa siten, että jää tilaa lukijan kenties samankaltaiselle, mutta kuitenkin aivan omanlaiselleen kokemukselle ja tunteelle. Kiitollisena olen vastaanottanut jokaisen lukijan palautteen. Palautteet säilön sydämeeni vaikeiden aikojen varalle, ne kannustavat kirjoittamaan lisää.
Tietenkin olisi ilahduttanut, jos Ruotokuvia olisi saanut laajemmin näkyvyyttä ja sitä kautta tavoittanut enemmän mahdollisia lukijoita, kustantajankin odotukset kun olivat suuret. Kukaties vielä siunaantuu tilaisuuksia.
Onko jokin palaute yllättänyt sinut?
Yleisesti on yllättänyt, miten runot ovat koskettaneet myös sellaisia lukijoita, joiden en osannut odottaa runokirjaan tarttuvan. Palautteet, joissa kytketään yksittäisiä runoja lukijan oman elämän tapahtumiin ja kommentoidaan runoa ja lukijan kokemuksia rinnakkain, tuntuvat jotenkin erityisen arvokkailta. Kun lukija lukee kirjoittamani runon kertovan myös hänen kokemuksestaan, hetken aikaa kokemusmaailmat ja tunteet kohtaavat. Tuo näkymätön yhteys liikuttaa. Ja esimerkiksi tämä lause yhden palautteen lopusta tuo lohtua myös minulle kirjoittajana: ”Säkeesi varmasti vaikuttavat monen ihmisen ajatteluun ja tuovat lohtua.”
(En enää ole somessa, ja tajusin vasta jälkikäteen, että menetän somen myötä myös yhden palautekanavan ja yhteyden lukijoihin. Jos joku lukija vielä haluaa palautetta antaa, toivottavasti laittaisi vaikka kustantajan kautta, sähköpostiin tms.)
Miten toivoisit lukijoiden kohtaavan runosi?
Lämpimästi tervetuloa mukaan tutkimusmatkalle ja uimaan näiden runotarinoiden maailmoihin. ☺
Onko jotain, mitä haluaisit heidän vievän mukanaan kokoelmastasi?
Toivon, että kokoelmasta voisi jäädä lukijalle mukaan mielen liikahdus.
Minkälaiset aiheet tai teemat kiehtovat sinua tällä hetkellä kirjoittajana?
Loputtoman moni aihe ja teema kiehtoo, mutta olen oivaltanut käsitteleväni nyt muiden muassa yksinäisyyden teemaa, yksin olemisen eri puolia.
Onko sinulla jo seuraavia kirjoitusprojekteja mielessä?
Juu, on jo täysillä työn alla ☺
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Koska olen taas sairastanut kuukausitolkulla ja viettänyt eristyselämää, suosittelen kotipesään sopivaa kulttuuria. Nämä ovat viime aikoina vaikuttaneet: Trion Danielsson–Parricelli–Pohjola levy vuodelta 2024; Agnieszka Hollandin dokumentti Green Border; Yle Areenassa jo vuonna 2016 ilmestynyt, mutta vasta löytämäni podcast Olipa kerran, jossa sukelletaan tunnetuimpien satujen historiaan, ja sitten huh, minkä kirjan valitsisi kaikista kiinnostavista, koskettavista, hauskoista, jännittävistä… Olga Tokarczukin novellikokoelma Rumpujen kaupunki (Särötär) tarjoaa runsaudensarvellisen kaikkea.