Miia Toivion neljäs runokokoelma Hukka nukka tukka haastaa ja koettelee. Punahilkka-sadun ainesta omintakeiseksi sekoitukseksi sulattava kokoelma kyseenalaistaa kertomusta.
Haastattelin Toiviota sähköpostitse tammikuussa 2025.


Kerroit tiedotteessa, että kokoelman ensimmäiset runot syntyivät jo 12 vuotta sitten. Mikä sai tarttumaan niihin runoihin nyt ja rakentamaan niistä kokoelman?
Olen itse asiassa kirjoittanut tätä kokoelmaa siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran annoin nipulle runoja otsikon Hukka nukka tukka. Siitä on yli 12 vuotta. Tiedän sen, koska kävin läpi vanhoja runotiedostojani vanhalta koneeltani läpi etsiskellen tämän kirjan syntyhistoriaa. Tietyt runot ovat kulkeneet matkassani todella pitkän ajan ja olleet valmiita jo kauan. Ongelmana on ollut se, mitkä runot sopivat niiden ympärille ja väleihin eli mistä laajempi kokonaisuus voisi muodostua.
Kokoelma on siis rakentunut muiden töiden rinnalla, hitaasti. Olen kirjoittanut paljon erilaisia yrityksiä, mutta en ole saanut kirjoitettua riittävästi materiaalia, joka olisi sopinut alkuperäisten runojen kanssa. Silloin olen laittanut käsikirjoituksen lepäämään ja tehnyt muita töitä ja teoksia välissä.
Mistä Punahilkka tarttui kokoelman pohjamateriaaliksi? Mikä juuri tässä sadussa puhutteli?
Tätä en enää muista, joten voin ihmetellä itsekin. Kokoelman aloittava runo on jonkinlainen vihje: se on ensimmäisiä tätä kirjaa varten kirjoittamiani runoja. Hukka nukka tukan hahmo syntyi tuossa runossa. Merkittävä osa työskentelyäni on ollut sen selvittämistä, mikä tuo hahmo on, mistä se on tullut, mitä se minulle merkitsee ja tuo mieleen.
Toisaalta olen kirjoittanut samoihin aikoihin myös toisen osan alussa olevan pitkän, kertovan runon, jossa tyttöhahmo lähetetään matkaan kohti isoäidin mökkiä, lautanen päänsä päällä. Runo on tyrkännyt minua syvemmälle Punahilkan maailmaan.
Näissä runoissa ilmitulevien kuvastojen avulla olen kyennyt sanoittamaan jotain sellaista, mikä on minusta ollut totta ja tärkeää, ja olen seurannut niiden antamia vihjeitä, ikään kuin improvisaation hengessä sanonut näille runoille ja niissä ilmeneville ehdotuksille “kyllä”. Että jatketaanpa tästä, katsotaan mitä tämän sadun maailmasta paljastuu.
Jo varhaisessa vaiheessa myös ymmärsin, että empatiani on suden puolella: se on hahmo, joka yrittää esittää jotakuta toista, ja on tuomittu epäonnistumaan. Suden häntä on aina liian pitkä ja suu liian suuri, että siitä olisi isoäidiksi. Mutta silti se kovasti haluaa.
Millä tavoin kokoelman rakenne muodostui? Miksi juuri nämä osiot? Miten paljon pohdiskelit kokonaisuuden rakentumista?
Kuten edeltä voi kenties tulkita, kokoelman kirjoittaminen oli vaikeaa nimenomaan kokonaisuuden näkökulmasta. Oikeiden runojen löytäminen eli kirjoittaminen ja niiden järjestäminen siten, että lukeminen tuntuu merkitykselliseltä, oli monen kiven alla. Aineiston ja kirjoittamisen hajanaisuus oli jatkuvaa ja toistuvaa, jotain minkä yli en meinannut millään päästä.
Ratkaisuksi muotoutui hajanaisuuden hyväksyminen: sen sanominen että ok, tästä maailmasta kirjoittamani runot selvästi vastustavat kokonaisuuteen helposti asettumista, runojen välisten yhteyksien löytäminen on vaikeaa, järjestystä ei saa ylläpidettyä. Kokonaisuus vaati melkoista tasapainottelua ja ohuiden säikeiden vetämistä, helposti hajoavan verkoston hämähäkkimäistä kutomista. Tai siltä ainakin minusta tekijänä tuntui – lukijalle kokemus voi olla toisenkaltainen. Mutta hajoavan rakenteen kanssa työskentely toi minulle eteen kysymyksen kertomuksen muodosta, jatkuvuudesta johon kertomus nojaa vs. runouden tavasta kerrostaa asioita.
Näistä aineiston kanssa käymistäni kamppailuista syntyi siis yksi kokoelman keskeinen teema, kertomusmuodon pohdinta ja kritiikki, varsinkin suhteessa identiteettiin. En ole koskaan oikein päässyt kärryille sen ajatuksen kanssa, että identiteetti on narratiivinen, että minä olisin kertomus. Se on aina tuntunut vieraalta tavalta kokea olemista. Luulen, että se on yksi keskeinen syy myös sille, miksi olen nimenomaan runoilija. Runous ehdottaa toisenkaltaisia tapoja liittää asioita ja kokemuksia yhteen, eli tuntea, tunnustaa identiteettiä.
Millainen kirjoittaja olet? Pohditko päässäsi valmiiksi ja kirjoitat viimeisteltyä tekstiä, vai luotko paljon materiaalia, josta kaivelet esiin valmiit runot?
Kirjoitan paljon materiaalia, josta lopulliset runot työstyvät. Jossain vaiheessa käsikirjoituksen työstämistä kuitenkin tulee sellainen hetki, että runot alkavat syntyä hyvin valmiina. Silloin on nähtävästi löytänyt sen kielen, jolla teos syntyy; harjoitellut, viimeinkin, tarpeeksi, osatakseen kirjoittaa juuri sen teoksen, mikä on tekeillä. Seuraavaa teosta varten harjoittelu alkaa taas alusta.
Sanot tiedotteessa nauttineesi kirjoittamisen työläydestä. Miten vaikeus kääntyy merkityksellisyydeksi?
Edellä kertomani kenties vastaa jo tähän kysymykseen. Minkään sellaisen kirjoittaminen, minkä jo tietää, ei tunnu kiinnostavalta. Vain se, mitä ei vielä tiedä tai ymmärrä, kiehtoo ja saa uteliaaksi ja pakottaa jatkamaan.
Kolmessa viimeisimmässä kokoelmassasi on kaikissa Jenni Saaren näyttävät kannet. Mitä kansitaide ja kirjan fyysinen toteutus merkitsevät sinulle? Millaisia tuntemuksia ja mielikuvia Hukka nukka tukan kansikuva sinussa herättää?
Kirjan kansitaide ja muu materiaalisuus on olennaista monin tavoin. Liian pieni kirjasinkoko tai erityisesti liian suuri kirjasinkoko esimerkiksi vaikuttaa niin olennaisesti lukukokemukseen. Hukka nukka tukan kansi on poikkeuksellisen onnistunut, koska se tavoittaa jonkin vaikeasti kuvattavan hengen, mikä runoista ja tästä kokoelmasta huokuu. En ymmärrä, miten Jenni on onnistunut niin nappiin tavoittamaan teoksen ytimen. On ihana nähdä, miten muiden alojen taiteilijat tekevät ihmeitä.
Joko tiedät, mihin suuntaan kirjalliset tutkimusmatkasi seuraavaksi etenevät?
On joitain suuntia, joissa hiertää eli joissa tunnen vastarintaa ja joissa syntyy kysymyksiä; teen siellä pohjatyötä eli kirjoitan uutta materiaalia. Katsotaan mitä siitä syntyy. Toisaalta minulla on valmiina myös ensimmäinen versio esseeteoksesta, jonka pariin odotan saavani raivattua aikaa.
Tällä hetkellä eniten aikaani vie kuitenkin työ Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Kirjoittamisen ensimmäiset kandit ovat valmistumassa tänä keväänä ja heidän opintojensa ja opinnäytteidensä ohjaaminen maaliin on työlistani kärjessä.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Lähi- ja lempiteatterini on Q-teatteri, jonka yhtäkään esitystä en jätä välistä. Heidän keväässään on tulossa Rikos ja rangaistus sekä Helsingin kaupunginteatterin kanssa yhteistyössä tehtävä Uusi Eden. Heillä on muuten myös mesenaattikampanja paraikaa käynnissä paikkaamaan kohtuuttomia taiteisiin kohdistuvia leikkauksia. Ylipäänsä nyt olisi aika tukea lähiteatteria ja lähiorkesteria, jos haluaa nauttia niistä myös tulevaisuudessa.