Riikka Simpura ja runoilija veistäjänä

Mikko – 29.12.2022

Riikka Simpuran esikoisrunokokoelma Painottomuus teki vaikutuksen vähäeleisyydellään. Sanoja on vähän, mutta toisaalta riittävästi. Kokoelmassa sanotaan pienellä määrällä tekstiä kovin paljon.

Näin mielenkiintoisen kokoelman kirjoittajaa halusin ehdottomasti jututtaa. Haastattelin Simpuraa sähköpostitse joulukuussa 2022.

Painottomuus
Riikka Simpura
Kuva: Antti Salminen

Onnittelut esikoiskokoelman julkaisusta! Millainen prosessi kokoelman synnyttäminen oli? Oliko takana pitkä hauduttelu ja harkinta?

Kiitos! Painottomuus syntyi noin viiden vuoden aikana. Sain rohkaisua, palautetta ja kohdallisia huomioita parhaimmilta tietämiltäni lukijoilta. Lopullisen muotonsa teos sai Raisa Marjamäen kustannustoimittamana. Emme tavanneet usein, mutta olen edelleen häkeltynyt siitä tarkkuudesta, jolla hän käsikirjoitukseni luki. Toinen luottolukijani läpi teosprosessin oli ystäväni Juha-Pekka Kilpiö, joka on ilmiömäinen runouden tuntija.

Mikä runokokoelman tekemisessä oli helppoa, mikä vaikeaa?

Vaikeinta oli epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietäminen. Halusin tehdä kirjan, jollaista ei vielä ole olemassa; jotain, joka tuo runouden kentälle uutta myös poeettisesti. Äkkiseltään en keksi, mikä olisi ollut helppoa. 

Painottomuus on hyvin vähäeleinen runokokoelma; sen kutsuminen aforistiseksi tuntuisi liioittelulta. Onko tällainen vähäsanainen tyyli sinulle ominainen, vai tuntuiko se vain sopivalta tähän nimenomaiseen yhteyteen?

Kirjoittaessani pohdin, miltä painottomuus tuntuu ja mitä se voisi olla tekstuaalisena tilana. Muistan viimeistelyvaiheessa pyöritelleeni mielessäni Wikipedian lausetta, jossa kuvataan lentokoneella suoritettavia painottomuuslentoja. “Painottomuus saavutetaan vähentämällä moottorin kierroksia minimiin ja antamalla koneen pudota vapaasti, jolloin kaikki koneen sisällä olevat kappaleet ovat vapaapudotuksessa Maata kohti.”

Samalla painottomuus on meille ihmisille eräänlainen fantasia; väliaikainen kokemus, josta voimme saada aavistuksen vaikkapa veden varassa ollessamme, mutta johon meillä ei todella ole mahdollisuutta jäädä. Kuten Olli-Pekka Tennilän Ontossa harmaassa: “Vain se, jolle korkeus merkitsee myös kuoleman läheisyyttä / voi kokea korkean paikan aiheuttaman huimauksentunteen. / Vain se, jolle painovoima ei antaisi pudotusta anteeksi, / kykenee huimaukseen.”

Painottomuudessa “moottorin kierrokset on vähennetty minimiin” keveyden illuusion luomiseksi. Toisaalta en ajattele, että Painottomuudessa olisi vähän kieltä, vaan että siinä kieltä on juuri sopivasti. Laajemmin ottaen ajattelen, että maailmassa on paljon merkitystyhjää kieltä.

Oletko kirjoittajana veistäjä vai muotoilija? Onko näiden runojen takana isompia tekstejä, joista on poistettu ylimääräinen, vai onko nämä rakennettu tyhjästä tähän muotoon?

Metafora veistämisestä on osuva! Ehkä ei kuitenkaan niin, että olisin ensin kirjoittanut jonkin laajan tekstimassan, josta olen veistänyt lopullisen teoksen, vaan niin, että olen veistänyt teosta siitä tekstuaalisesta ja lyyrisestä ympäristöstä, johon olen (runoutta) lukemalla kasvanut. Minusta tuntuu, että nykyrunous muutenkin usein pikemminkin veistää tai kuorii esiin olemassaolevaa kieltä kuin luo uutta “tyhjästä”.

Kirjassa on paljon tyhjää tilaa, runsaasti täysin tyhjiä sivuja ja sivuillakin paljon vapaata tilaa tekstin ympärillä. Kuinka tarkkaa oli tekstien asettelu sivuille?

Visuaalisuus on keskeinen osa teosta, ja tekstiä sommitellessani ajattelin kirjaa, jota paitsi luetaan, myös ennen kaikkea katsotaan ja aistitaan. Tekstin asemointi aukeamille on siis harkittu tyylikeino ja keskeinen osa teosta. Ajatuksena on, että tekstifragmentit asettuvat aukeamille ikään kuin leijuen.

Muistaakseni luin Painottomuutta kirjoittaessani myös Kimmo Takasen teoksessaan Tyhjyys itämaisessa taiteessa esittämiä kuvauksia kiinalaisesta maisemataiteesta. Kuvataiteen lisäksi ajattelin musiikkia: sitä, miten teksti asettuu sivulle kuin nuottiviivastolle. Ikään kuin runo tai tekstifragmentti olisi sävel, ja niiden sarja muodostaisi soinnun (ja koko teos sointukulun). Teos koostuu viidestä nimeämättömästä runosarjasta, joten kokonaan tyhjät aukeamat toimivat siirtyminä sarjojen välissä.

Toimit myös Tuli & Savu -lehden toisena päätoimittajana. Millaisia näkökulmia kotimaisen runouden kenttään se on sinulle antanut? Miltä suomalainen runous näyttää nyt?

Yleensä tähän on kai tapana vastata “valtavan monipuoliselta ja rikkaalta”, mutta en ole varma. Ainakin runouden kenttä on sirpaloitunut; nimikkeitä julkaistaan paljon eri pienkustantamoilta, suurilta kustantamoilta ja muilta tahoilta, ja kun mukaan otetaan vielä ei-kirjamuotoinen runous, siis vaikkapa vihkot ja lavarunouden kaltaiset paikalliset ilmiöt, niin nykyrunoudesta alkaa olla vaikea enää puhua yksikössä. Monet suosikkiteokseni ovat viime vuosina olleet vihkoja ja muita kirjaa pienempiä teoksia, joihin ei liity samaa institutionaalista painolastia kuin kirjaan.

Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?

Vuodenaikaan sopii hyvin Georges Perecin hykerryttävän nerokas Talvinen matka (suomentanut Sami Sjöberg)!

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 261 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.