Siiri Enoranta on tamperelainen kirjailija, jonka ura julkaistuna kirjailijana alkoi vuonna 2009 ilmestyneestä Omenmean vallanhaltija -kirjasta. Sen jälkeen kirjoja on ilmestynyt useita ja ne ovat saaneet myös oikein hyvän vastaanoton: Tuhatkuolevan kirous palkittiin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinnolla.
Enorannan tuorein kirja on vuonna 2022 ilmestynyt sekä nuorille että aikuisille lukijoille suunnattu utopiakirja Maailmantyttäret. Se on mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä kirja. Haastattelin Enorantaa kirjan aiheista sähköpostilla huhti-toukokuun 2022 vaihteessa.
Mistä Maailmantyttäret sai alkunsa? Mitä halusit kirjalla kertoa, mikä oli alkusysäys kirjan kirjoittamiselle?
Halusin pelastaa maailman. Erittäin moni ihminen onneksi haluaa tehdä niin. Itse asiassa minusta on aika noloa, jos joku ei halua pelastaa maailmaa. Minä olen kirjailija, joten minun tapani yrittää toteuttaa kyseistä tehtävää oli kirjoittaa utopia, edes yksi esimerkki siitä, kuinka asiat voisivat olla kaikille paremmin.
Alkusysäyksenä toimi varmasti ainakin oma turhautumiseni todella moneen yhteiskuntamme normiin, asioihin, jotka ovat meille niin itsestäänselviä, että luulemme niiden olevan ainoita mahdollisia vaihtoehtoja – esimerkiksi nyt vaikka valuuttajärjestelmämme nykyisessä muodossaan ja siitä seuraavat varallisuuserot. Onko toisten tosiaan pakko olla rikkaita ja toisten köyhiä? Ihmiset ovat rakentaneet yhteiskuntamme, ja ihmiset voivat sen myös remontoida.
Miten kirjoitusprosessi eteni? Millaista työskentelysi oli tämän kirjan parissa?
Työskentelin samoin kuin aina: keräsin ideoita, tein taustatutkimusta, suunnittelin miljöön, juonen ja henkilöt. Sitten kirjoitin noin vuoden ajan joka arkiaamupäivä, ja lopulta tein käsikirjoitukselle lukemattomia editointikierroksia.
Utopiakirjallisuus on selvästi harvinaisempaa kuin dystopiakirjallisuus, etenkin nuortenkirjoissa on usein kovin paljon dystopiaa. Miksi mielestäsi on näin?
Ehkä dystopioita on alettu kirjoittaa varoittavina esimerkkeinä: tällaista yhteiskuntaa emme ainakaan halua. Ehkä jotkut kirjailijat ovat nähneet tulevaisuuden pelottavana ja vain maalanneet sanoiksi sen mitä näkevät tai mitä pelkäävät, itsellenikin omista peloistani kirjoittaminen on tärkeää ja hedelmällistä.
Monissa lempikirjoistani tapahtuu kamalia asioita – suurista tragedioista on mahdollista saada ylevää kaunokirjallisuutta. Muun muassa kaikista näistä syistä varmaankin aikoinaan kirjoitin dystopian Nokkosvallankumous. Mutta tällä kertaa aihetta valitessani pidin ensisijaisen tärkeänä, että alkaisimme kuvitella myös valoisia tulevaisuudennäkymiä.
Dystopiakirjoissa on tietysti se etu, että kirjojen maailma on helposti hyvin jännitteinen ja täynnä vaikeuksia voitettavaksi. Utopiaa voi tietysti uhata joku ulkoinen taho. Maailmantyttärissä jännitettä luo feizhongien tuoma mystinen uhka. Pitääkö utopiassakin elävillä ihmisillä olla jotain haasteita vastassaan? Kestääkö ihminen tasaista onnellisuutta?
Nämä kysymykset ovat niitä ydinkysymyksiä, joihin Maailmantyttäret-romaanillani etsin ja ehdotan vastauksia. Romaani on tavallaan tutkielma aiheista “Tarvitseeko ihminen konfliktia ollakseen onnellinen?” ja “Tarvitseeko tarina konfliktia ollakseen mielenkiintoinen?” Vastaukset jääkööt lukijoiden tulkittaviksi. Mutta ajattelen kyllä, että koska meistä yksikään ei pakene elämän viimeistä aikarajaa, kuolemaa, ja koska suhteemme itseemme ja toisiimme on alituisessa jännittävässä murroksessa, arkemme ei tosiaankaan tarvitsisi olla tylsää, vaikka maailmasta poistettaisiin sodat, sorto ja eriarvoisuus.
Millaista utopiamaailman kirjoittaminen oli? Äkkiseltään ajattelisi, että olisi vain hauskaa kehitellä ihannemaailmaa, mutta liittyikö maailman luomiseen myös vaikeuksia? Kuinka paljon vain maalailit ihanuuksia ja missä määrin mietit Maailmankodin realiteetteja? Pitääkö kirjailijan olla vähän idealisti kirjoittaakseen utopiakirjallisuutta?
Kaiken mitä Maailmankodissa näkyy olen tarkkaan miettinyt pyrkien rakentamaan maailmaa, joka tarjoaisi asukkailleen mahdollisimman syvää ja todellista hyvinvointia. Toivoin, että voisin olla luonnonsuojelun, talousjärjestelmien, politiikan, historian, ylipäätään kaikkien yhteiskuntatieteiden asiantuntija.
Voin kertoa, että prosessi oli todella vaikea ja raskas, eikä vähiten siksi, että kirja sijoittuu meidän maailmamme tulevaisuuteen, toisin kuin yleensä minulle eskapismia tarjoilevat luomani fantasiamiljööt. Mielestäni idealistisuudessa ei tarvitse olla mitään vikaa, ja kyseenalaistan yleiseltä tuntuvan asenteen, että pessimistisyys olisi jotenkin vakavasti otettavampaa.
Kyllä minua saa idealistiksikin kutsua, mutta omasta mielestäni olen realisti ja ymmärrän, että on varteenotettava mahdollisuus muiden joukossa, että asiat kääntyvät parempaan suuntaan. Toivo on tärkeää ja sillä on voimaa liikuttaa kokonaisia kansoja.
Kuinka välttää opettavainen tai saarnaava sävy? Maailmantyttärissä esimerkiksi Lise-Lotten seksuaalisuus on asia, joka näyttäytyy moneen kertaan hyvin avoimessa ja myönteisessä valossa ja jota Ritvakin yrittää kyseenalaistaa heikolla menestyksellä. Minusta nämä kohdat toimivat hyvin: niistä välittyy myönteisesti sellainen “näinkin näistä asioista voi ajatella”-mentaliteetti. Tuleeko tällainen sävy luontevasti, vai vaatiiko se tasapainottelua?
Kiitos! Kustannustoimittajani ja hovilukijani ovat toki auttaneet minua viilaamaan käsikirjoitukseen eksynyttä saarnaamista pois, mutta toivon ja uskon että moni romaanin näkökulma toimii siksi, että vilpittömästi uskon niihin itse. Toivon ettei mikään taho enää pyrkisi rajoittamaan kenenkään seksuaalisuutta. Niin kauan kuin keskinäinen kunnioitus, suostumus ja intentio on tarkistettu, eikä kyseessä ole epäreilu valta-asetelma, ihmisten pitäisi saada tehdä toistensa kanssa mitä haluavat. Seksi ja seksuaalisuus ovat iloisia, hyviä ja kauniita asioita, joista olemme kokeneet häpeää liian kauan.
Sanoit Espoon Fantasia -ryhmän haastattelussa, ettet koskaan mieti kohderyhmää tai vastaanottoa kirjoittaessasi. Miten ylipäänsä koet tällaisten kohderyhmien merkityksen kirjoille? Markkinointiahan ne kai palvelevat ja omatkin kirjasi ovat olleet paljon ehdolla nimenomaan nuortenkirjapalkintoihin. Mutta jättävätkö aikuiset liian helposti nuortenkirjat lukematta? Millaisia keskusteluja Maailmantytärten kohderyhmästä kävit kustantajan kanssa?
Totta, en pyri kirjoittamaan nuortenkirjoja tai aikuistenkirjoja, tai myöskään minkään tietyn genren kirjoja, seuraan vain tarinaani ja teen parhaani kirjoittaakseni hyvän kirjan. Ymmärrän hyvin, miksi markkinointitiimit haluavat tietää kohderyhmät täsmälleen, mutta omasta näkökulmastani koen asetelman rajoittavana.
Kyllä minun kirjani saa laittaa erilaisiin karsinoihin ja olen vallan mielelläni nuortenkirjailija, mutta lähtökohtaisesti vain toivoisin, että kaikenikäiset lukisivat kirjoja, joissa päähenkilöinä on kaikenikäisiä ihmisiä (toki kaikki materiaali ei sovi lapsille, mutta väitän kyllä että ihan kaikki kirjallisuus sopii 18–100-vuotiaille ihmisille).
Tällä kertaa kerroin kustantajalle, että toivoisin Maailmantyttärille aikuisten ja nuorten tuplakirjastoluokitusta, ja tämä toteutui.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella?
Suosittelen Rutger Bregmanin kirjaa Hyvän historia: Ihmiskunta uudessa valossa. Ja suosittelen tanssimista kaikille. Etenkin silmät kiinni tapahtuvaa tanssimista jota kukaan ei näe eikä arvioi. Etenkin heille, joita moinen ei lainkaan huvita. Tanssi voi olla mitä vain, soljua minkä tahansa ulkoisen tai sisäisen äänen tahtiin, ja tapahtua vaikka makuuasennossa. Se että tuntee olonsa hyväksi omassa kehossaan, tässä aluksessa jolla maailmassa kuljemme, on melkoisen voimallista.
Tutustu Siiri Enorannan muihin kirjoihin:
