Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
30-vuotinen sota muistetaan ennen kaikkea uskonnollisena konfliktina, jossa ottivat yhteen toisaalta katolilaiset ja protestantit, toisaalta Habsburgit ja Bourbonit. Olisi kuitenkin parempi sanoa, että se oli kokonainen sotien, kapinoiden, dynastisten valtataistelujen ja uskonnollisten kriisien verkosto. Sota tunnetaan myös erityisestä julmuudestaan siviiliväestöä kohtaan, vaikka tavallisen kansan näkökulma harvemmin sotahistoriassa korostuukaan. Olli Bäckströmin Suursodan unohdetut kasvot tuleekin positiivisena yllätyksenä, sillä naisnäkökulma erityisesti on harvinainen, varsinkin mitä kauemmaksi historiassa mennään.
Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa tarkastellaan naisia toimijoina, hallitsijoina ja lopulta uhreina. Ensimmäinen osio on kiinnostavin, sillä siinä tulee vastaan eniten yllätyksiä. Nykyajan näkökulmasta ehkä erikoisin piirre 1600-luvun sodankäynnissä oli sen logistiikka. Naiset olivat nimittäin yhtä kuin armeijoiden huolto. Niin sanotut kuormastonaiset kaupustelivat, leipoivat, ompelivat, pyykkäsivät, varastelivat, prostituoivat ja hoitivat lapsiaan kaiken muun toiminnan sivussa. Järjestelmän luonteesta kertoo paljon, että kuormaston päälikköä kutsuttiin Hurenwebeliksi eli ”huoravääpeliksi”. Naisten rooli oli armeijoille elintärkeä, mutta mikään kunnioitettu työ ei ollut kyseessä.
Toisin kuin voisi kuvitella, kuormasto ei myöskään ollut kaukana armeijan selustassa, vaan aivan sodankäynnin etulinjassa, joka esimodernilla aikakaudella ympäröi armeijoita joka suunnalta, Bäckström kirjoittaa. Sotilaiden perheet ja kumppanit olivat siten olennainen osa sodankäyntiä, ja koska esimoderni armeija joutui keräämään resurssit ympäristöstään, naiset olivat olennainen osa tätä ”ryöstötaloutta”. Tämä kuitenkin tarkoitti myös sitä, että sotilaiden perheet eivät itsekään olleet turvassa väkivallalta, sillä hyökkäykset kuormastoja vastaan eivät olleet tavattomia. Näissä hyökkäyksissä on myös nähtävissä absoluuttisen sodan piirteitä: siviilien kohtaamat julmuudet kostettiin helposti sotilaiden vaimoille ja lapsille täysimittaisesti.
Naisten sota-aikainen toimijuus tulee esille myös yksilöiden tarinoiden kautta. Erikoisin tapaus on varmasti Barbe d’Ernécourt, Saint-Baslemontin kreivitär, joka kokosi oman sotilasjoukon ja suojeli läänityksiään hyvin konkreettisella tavalla: hänen tiedetään osallistuneen henkilökohtaisesti lukuisiin taisteluihin. Kiinnostavaa kyllä, aikalaiset eivät kuitenkaan näytä kreivittären toimintaa paheksuneen. Myös muita sotisopaan sonnustautuneita naisia tiedetään, mutta mikään yleinen ratkaisu tämä ei tietysti ollut.
Kotirintamalla naisten rooli oli 1600-luvulla vielä merkittävä. Aatelisnaiset hallinnoivat läänityksiä aktiivisesti, ja tämä sisälsi myös valtavan määrän hallinnollista, taloudellista ja joskus sotilaallistakin vastuuta. Näihin aikoihin vallankäyttö vakiintui kuitenkin yhä enemmän instituutioiden harteille, mikä kavensi naisten mahdollisuuksia vaikuttaa suoraan hallinnolliseen päätöksentekoon.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö 30-vuotisessa sodassa ollut naisia politiikan, diplomatian ja sotilasurakoinnin johtotehtävissä. Näihin kuului muun muassa Infanta Isabella, Espanjan Alankomaiden kuvernööri ja myös sen ylin sotilaallinen auktoriteetti. Mieleenjäävä on myös Savoijin herttuatar Christine, joka onnistui jääräpäisellä diplomatiallaan pitämään Savoijin ruhtinashuoneen suvereenina ja Ranskasta itsenäisenä valtiona. Maakreivitär Amalie Elisabeth puolestaan toimi menestyksekkäänä sotilasurakoitsijana ja armeijan ylipäällikkönä: hän perusti, varusti ja johti sotilasjoukkoja Hessen-Kasselin ja sen liittolaisten käyttöön.
Suhteutumisessa naishallitsijoihin näkyy aikakauden poliittinen murros. Naishallitsijat eivät olleet harvinaisia 1400- ja 1500-luvuilla, mutta poliittinen filosofia korosti nyt aiempaa enemmän naisten alisteista asemaa. Bäckström tekee osuvan huomion siitä yhteiskunnallisesta linssistä, jonka kautta naishallitsijoita tarkasteltiin. Heidän päätöksiä jatkuvasti tarkasteltiin ikään kuin sukupuoli olisi pelkästään naishallitsijoita eikä miehiä selittävä ominaisuus.
Näin jälkeenpäin naishallitsijoiden toimintatavoissa ei voida oikeastaan erottaa eroa siihen, miten miehet hoitivat asioita, mutta on kiinnostavaa, että tällainen ero kuitenkin ehdottomasti haluttiin nähdä. Tämä ei myöskään jäänyt huomaamatta aikansa poliittiselta suurmieheltä. Ranskassa vaikuttanut kardinaali Richelieu kommentoi Christinelle ”naisten hallintoa ei koskaan suosita yhtä paljon kuin [miespuolisten] ruhtinaiden, johtuen silkasta pahantahtoisuudesta”.
Kirjassa korostuu 1600-luku – ja 30-vuotinen sota erityisesti – suurena murroskautena. Sota loppui Westfalenin rauhaan, jota pidetään nykyaikaisen kansainvälisen valtiojärjestelmän alkupisteenä. Myös talouden rakenteet alkoivat muuttua. Perhetaloudesta alettiin yhä enemmän siirtyä markkinavetoiseen ja kapitalistiseen tuotantotapaan, joka puolestaan vähensi naisten roolia elinkeinoelämässä.
Toisin kun monesti oletetaan, naisten oikeudet eivät siis parantuneet yhteiskunnan vähitellen modernisoituessa, vaan naisen taloudellinen ja toiminnallinen rooli oli laajempi ennen teollista kapitalismia. Myös armeija muuttui. Sodankäynnin säännöt kehittyivät kohti keskitettyä, säädeltyä sotilaallista järjestystä ja siviilien parempaa suojaa, joskin raaka 30-vuotinen sota voidaan tässä suhteessa nähdä taantumisena. Ajan myötä naiset myös erotettiin vähitellen yksiselitteisinä siviileinä kokonaan sodankäynnin instituutioista ja mekanismeista.
Bäckströmin teos onnistuu tarjoamaan harvinaisen ja avartavan näkökulman sotaan, jota suomalaisessa historiankirjoituksessa harvoin käsitellään näin laajasti. Sotahistoriasta kiinnostuneille kirja on siten ilman muuta suositeltavaa luettavaa, mutta myös lukijoille, jotka haluavat ymmärtää esimodernin Euroopan yhteiskunnallista kehitystä.