Jukka-Pekka Puro: Retoriikan historia

Retoriikan pitkä historia tekee nöyräksi. Niiden suurten auktoriteettien lisäksi, joihin tässä työssä keskitytään, juuri esimerkiksi keskiajalla vaikutti suuri määrä kirjoittajia, jotka jäävät tämänkin esityksen ulkopuolelle.

Retoriikan suurin nimi Aristoteles kirjoitti, että retoriikka ja etiikka liittyivät toisiinsa. Cicero muistutti vielä viisaasti, että vaikka asia oli monimutkainen, jotkut asiat olivat loogisesti pääteltynä todennäköisiä ja jotkut taas eivät.

Suomalaiset ovat tunnettuja kommunikoinnissaan eräänlaisesta humanistisen minimalismin ja protestanttisen etiikan omalaatuisesta malliyhdistelmästä, jossa ei liikoja innostuta sanoilla eikä turhia pölistä, koska kaiken taustalla kummittelee pelko siitä, että joku huomaa tyhjien tynnyrien kolisevan eniten ja tyhjää puhuvan riikinkukkokeisarin olevan ilman rihmankiertämää. Pitää muistaa, että retoriikan helppoheikit saavuttavat vain todelta näyttävän tai todennäköisen illuusion maailman, joka eroaa filosofisen dialektiikan avulla saavutettavasta varmasta tiedosta. Juju onkin siinä, kuka osaa erottaa!

Yllä oleva teksti on tietenkin retoriikkaa ja olettamuksia, joista retoriikan käyttämä päättely lähtee, mutta joista emme enää puhu niiden oikeilla nimillä, koska kouluissa ei enää opeteta sitä antiikin opetuksen yhteydessä. Siksi emme myöskään aina tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Kuvitelmilla hallitaan ihmismieliä ja vedetään naruista kulisseissa. Jukka-Pekka Puro on kirjoittanut tärkeästä aiheesta kirjan Retoriikan historia. Kirjassa käsitellään ansiokkaasti ja ”lukijaystävällisesti” koko retoriikka-ala alusta loppuun.

Pieni muistutus heti alkuun. Ensimmäinen sääntö on retoriikan jako uuteen ja klassiseen retoriikkaan. Klassinen retoriikka oli täynnä käytännöllisiä ohjeita ja lähti liikkeelle puhujasta, ja miten hän sai asiansa perille kuulijoissa. Uusi retoriikka tarkoittaa taas nimenomaan uudenlaista ajattelutapaa ja maailmankuvaa erotukseksi antiikista ja vanhoista ajoista. Uusi retoriikka lähtee siitä, että yleisöpuhe on vain ”sovellusalue” eikä alan varsinaista ydintä: retoriikka on retorisen kritiikin henkistä analyysiä, erittelyä ja tulkintaa.

Aihe on yllättävän laaja. Suomeksi aiheesta löytyy vain harvoja kirjoja. Tunnetuin niistä on Kari Palosen Tekstistä politiikkaan (Vastapaino, 1988). Varsinainen perusteos on tietenkin Aristoteleen Retoriikka (Gaudeamus, 2000), joka on julkaistu samoissa kansissa Runousopin kanssa. Aristoteleen klassikkokirja on tarkoitettu filosofeille, psykologeille, opettajille ja tutkijoille.

Retoriikka on oppi vaikuttamisesta ja tämän opin analysoimista ja erityisesti sen tärkeän asian ymmärtämistä, että liian väljissä rajoissa retoriikan käsitteet muuttuvat sumeiksi ja sekaviksi. Aristoteles maalaa kuvan puhujan luonteesta (ethos) ja tunteista (pathos) sekä argumenteista (logos). Platonia taas pidettiin retoriikan kriitikkona, joka korosti filosofian ja retoriikan välistä kuilua. Aristoteleelle retoriikka oli taito, joka löysi käytettävissä olevat vakuuttavaksi tekemisen keinot.

Retoriikan historia käy läpi retoriikan historiallisia kehityskulkuja antiikista aina 2000-luvulle. Puro käyttää aluksi aikaa selittäessään retoriikan peruskäsitteet ja ne muutamat suuret nimet, joiden pohjalle itse varsinainen ”puhe- ja vaikuttamisoppi” nojaa. Olen käsitellyt aihetta kirjassani Iisalmen sanomat ja muita mediaesseitä (Kulttuuriklubi, 2018) amerikkalaista retoriikkaa kuvatessani. Käytin Puron kirjaa yhtenä tärkeänä lähteenä.

Puro nostaa retoriikan yhteydessä kolme teemaa, joiden alan määrittelyn yhteydessä on otettava kantaa. Ensimmäinen näistä hänestä on retoriikan ihmiskuva: ”Tämä ongelma oli esillä jo antiikissa. Platon puki sanoiksi oman aikansa tuntemukset, kun hän toi esille sen, kuinka helposti puhujaa pidetään epäluotettavana. Ymmärrämme Platonin kritiikin aikansa sofismia kohtaan nykyäänkin helposti, koska perusongelma ei ole hävinnyt mihinkään: retoriikan yhteydessä joudutaan ottamaan kantaa siihen, onko kenellekään oikeutta taivutella retorisin keinoin toista omien ajatustensa taakse.” Tässä näkyy alan ikuisuusongelma ja moraalinen dilemma, joka jatkuu ja jatkuu.

Puron mukaan retoriikka johdattaa meidät pohtimaan sitä, millainen ihmisluonto oikein on. Puro kysyy, käytämmekö häikäilemättömästi hyväksi käytössämme olevia vaikuttamisen tekniikoita, vai pitäisikö meidän luottaa Quintilianuksen hengessä siihen, että hyvän puhujan takana on oltava hyvä ihminen? Kauniista sanoista huolimatta ongelma on aikoja sitten karannut tavoittamattomiin.

Eräs suuri kysymys Puron mukaan on, kun historiassa tapahtuneista käänteistä aletaan etsiä yhtenäistä punaista lankaa: ”Mikä on retoriikan suuri tarina, mistä on lähdetty ja minne tultu? Lankaa on vaikea hahmottaa, koska retoriikan lopullinen tarkastelukohde ei ole mitenkään selvä.” Juuri tätä vaikeaa tehtävää varten Retoriikan historia on koottu ja kirjoitettu ja on osoittautunut tarpeelliseksi.

On hyvä, että arjen käyttökielelle käännetty Puron kirja hieman madaltaa kynnystä astua itse aiheeseen. Retoriikka kuuluu maailmoihin, missä yksi plus yksi ei ole kaksi vaan jotain sinnepäin; jotain, mitä puhuja haluaa tarjota yleisenä käsityksenä, vaikka ovelasti myykin manipulatiivista asiaa. Menestys on sitä parempi mitä vähemmin kuulija tietää ja osaa aavistaa puhujan koukkuja retorisiksi tempuiksi.

Retoriikan voima on suuri ja seuraukset yhtä arvaamattomat. On paljon sellaista tahallista väärinymmärrystä ja ikävää kärsimystä, jonka ovat saaneet aikaan suurisuiset liioittelijat ja kansanvillitsijät. Oikeastaan sana on kuin tappava luoti, ja oikein tähdättynä se voi saada aikaan myös yllättävän suurta tuhoa ja ikävyyksiä muille, usein viattomille, ihmisille.

Puro tunnustaa, että olemme nykyisin tietoisia siitä, että retoriikan vastuu on nykymaailmassa usein kovin hämärtynyt, mutta se on hänestä myös haaste, johon on vastattava (mutta kuka?): ”Omalle ajallemme ei ole ominaista, että voisimme löytää Caton tai Demostheneen kaltaisia avainpuhujia, joiden puheiden kritiikki vastaisi tarpeeseen löytää retoriikan kulmakivet.”

Koko kirjan kiinnostavin ja ajankohtaisin, ja ehkä kriittistä nykylukijaa kiinnostavin osa, käsittelee uutta retoriikkaa ja muun muassa  I. A. Richardsin, Richard Weaverin, Kenneth Burken, Chaim Perelmanin ja Stephen Toulminin ajatuksia. Uusi retoriikka istui hyvin moderniin ja koko ajan kovasti muuttuvaan maailmaan samalla, kun poliittinen maailmankuvakin muuttui.

Tässä on kirja, joka pitäisi kuulua kaikkien hyllyyn nostettavaksi esiin aina, kun joku valtaapitävistä valehtelijoista ärähtää jotain.