Lastenkirjainstituutti on useampana vuotena järjestänyt syksyllä seminaarin jostain lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyvästä teemasta. Tänä vuonna seminaari kulki nimellä Sananvapaus! Rajoja ja rohkeutta lasten- ja nuortenkirjoissa.
Kertomakirjallisuus ja demokraattinen mielikuvitus
Ensimmäisen puheenvuoron piti Hannu-Pekka Ikäheimo, joka toimii Sitrassa Demokratiainnovaatiot-ohjelman ohjelmajohtajana. Lastenkirjainstituutti hakee seminaareihin usein avauspuheenvuoroksi jotain vähän lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentän ulkopuolelta tulevaa, joka tuo aiheeseen laajempaa näkökulmaa. Sitä tarkoitusta Ikäheimon puheenvuoro palveli hyvin.
Ikäheimo aloitti toteamalla, miten kirjastojen hyllyt ovat politiikan taistelukenttä, erityisesti Yhdysvalloissa. Lukuvuonna 2024–25 maassa tehtiin lähes 7000 kirjakieltoa koulukirjastoihin. Pyynnöt eivät tule yleisesti ottaen huolestuneilta vanhemmilta, vaan erilaisilta järjestäytyneiltä ryhmiltä. Samaan aikaan kustantamoissa pohdiskellaan representaatiovastuita ja taiteelliseen vapauteen liittyviä kysymyksiä. Tämä on näkynyt käytännössä esimerkiksi vanhojen klassikoiden uusiin painoksiin tehdyissä muutoksissa, kun teoksia on sovitettu nykyilmapiiriin paremmin istuviksi.
Ikäheimo pitää kirjallisuutta tärkeänä asiana ja erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuutta tärkeänä työkaluna, joka rakentaa demokraattisen mielikuvituksen varhaisia muotoja. Ikäheimon mukaan iso osa demokratian nykyistä kriisiä on mielikuvituksen kriisi: yhteisen tulevaisuuden kuvitteleminen on yhä vaikeampaa. Demokratia vaatii mielikuvitusta: millaisia ihmisiä on maailmassa, millaisia tulevaisuuksia voidaan kuvitella, millaista oma toimijuus on suhteessa muihin? Kaikki nämä kysymykset vaativat kykyä kuvitella ja asettua toisen ihmisen asemaan. Demokratia tarvitsee kertomuksia, jotka vievät meidät oman kuplamme ulkopuolelle.
Jonathan Whiten mukaan modernin demokratian synty on sen ymmärtämistä, että tulevaisuus on avoin. Avoin tulevaisuus ei ylipäänsä ole itsestäänselvyys, Ikäheimo muistuttaa. Se on historiallinen saavutus. Ennen tulevaisuus näyttäytyi menneisyyden toistona ja maailmankuva oli syklisempi. Keskiajalla säilytettiin nykyistä järjestystä, modernilla ajalla mietittiin enemmän sitä, millainen tulevaisuus halutaan rakentaa. Varhaisissa utopioissa ihanneyhteiskunta oli jossain kaukana, 1770-luvulla ilmestyi Louis-Sébastien Mercierin Vuonna 2440, jossa utopiayhteiskunta siirtyi paikasta aikaan eli kysyttiin milloin utopia tulee ja kuka sen rakentaa.
Päällekkäiset kriisit ja tulevaisuuden yksilöllistyminen kaventavat tulevaisuutta. Politiikka muuttuu kriisinhallinnaksi ja tulevaisuutta hallitaan riskiarvioilla. Tulevaisuus on myös henkilökohtainen suoritus, jossa ongelmien ratkaisut jäävät yksilöiden harteille. Ja kun tulevaisuus kapenee, se kapenee ensin niillä, joilla sitä on eniten jäljellä. Ikäheimo muistutti Nuorisobarometrin tuloksesta, jonka mukaan 17 % nuorista suhtautuu maailman tulevaisuuteen myönteisesti. Tämän pitäisi olla valtava hälytys koko yhteiskunnalle. Miksi demokratiakaan kiinnostaisi, jos tulevaisuutta ei ole?
Mitä kertomakirjallisuus sitten voi tehdä? Ikäheimo nosti esiin sen, miten kirjallisuus tarjoaa sekä näkökulmaisuutta että maailmanrakennusta. Näkökulmaisuus tarkoittaa sitä, että maailman voi nähdä toisen silmin, oman näkökulman rajallisuus nousee esiin ja toisaalta vieraissakin kertomuksissa voi tunnistaa jotain omaa. Maailmanrakennus taas liittyy siihen, millaisessa maailmassa nämä näkökulmat syntyvät. Utopiat voivat näyttää suuntaa, dystopiat taas asettavat nykyhetken kiusalliseen valoon. Lapsille suunnatuissa kertomuksissa rakentuu maailmoja, joissa suuret kysymykset rakentuvat tunnistettavaksi ja havaittavaksi.
Ikäheimo nosti esimerkiksi Annette Tisonin ja Talus Taylorin Barbapapan arkki -kuvakirjan vuodelta 2011. Siinä barbapapat muuttavat toiselle planeetalle, koska ihmiset ovat saastuttaneet maailmansa pilalle. Kirja on suoraviivainen ja helposti ymmärrettävä. Ongelma näyttäytyy siinä rakenteellisena, ei yksittäisten pahisten tekosina, ja ihmisten toiminta tilanteen korjaamiseksi on kollektiivista. Kirja näyttää, että suunnan voi muuttaa yhteisenä tekona ja yhteisellä tahdolla. Tässä ajassa on tärkeää näyttää, että tulevaisuus on muokattavissa, mutta ei yksin.
Sananvapauteen Ikäheimo nivoi puheenvuoroaan sitä kautta, että kyse ei hänen mielestään ole siitä, mitä saa sanoa. Ennemmin kyse on siitä, millaisina toimijoina lapset nähdään. Ovatko he passiivisia suojelun kohteita vai ajattelevia, tuntevia ja maailmaa vähitellen ymmärtäviä ihmisiä. Kyse ei ole kirjailijan tai kustantajan oikeuksista, vaan siitä, millaisia valmiuksia lapsille ja nuorille annetaan tulla osaksi maailmaa, sanoittaa kokemuksiaan, kuvitella että asioihin voi vaikuttaa ja tunnistaa toisten näkemyksiä.
Ihmiset jakautuvat nykyään jo varhain toimijoihin ja ei-toimijoihin ja lastenkirjallisuus, joka kannustaa ja ohjaa lapsia toimijuuteen on demokratiatyötä parhaimmillaan. On hyvä, että lapset oppivat kirjoista, miten tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta. Kertomukset eivät ole vain pakopaikka todellisuudesta, Ikäheimo toteaa, vaan niissä voidaan kokeilla ja harjoitella todellisuuden vaihtoehtoja.
Havaintoja lastenkirjallisuudesta ja sananvapaudesta
Ennen seminaaria järjestettiin sananvapausaiheinen seminaari, jossa sananvapauskysymyksiä käsiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkökulmasta. Työpajan osallistujat nostivat lyhyissä puheenvuoroissaan esiin työpajan antia.
Kirjailija Kati-Annika Ansas pohdiskeli puheenvuorossaan kulttuurisen omimisen käsitettä ja koki vaikeaksi hahmottaa, milloin teksti edistää kulttuurista monimuotoisuutta ja milloin mennään kulttuurisen omimisen puolelle. Ansas pelkäsi kirjallisuuden liiallista varovaisuutta ja lastenkirjallisuuden kirjon kaventumista. Ansas kaipasi konkreettista selkeää ohjeistusta siitä, miten eri kulttuureista voi kirjoittaa ja kuinka tulisi toimia erityisesti lastenkirjallisuudessa.
Kirjailija Annika Welling käsitteli aiheita. Hänen mielestään lastenkirjoissa voi kirjoittaa mistä aiheesta hyvänsä, kyse on enemmän käsittelytavasta. Usein aiheiden tabuluonne on aikuisten mielessä. Nuoret ovat kiinnostuneita lukemaan monenlaisista aiheista ja esimerkiksi kahdeksanvuotias poika voi toivoa hyvältä kirjalta että ”pitää olla paljon ruumiita”. Tekstin pitää olla ikätasoista, mutta aiheita ei pitäisi rajata aikuisten sopivaisuuskäsitysten vuoksi.
Yhdenvertaisuusasioiden erityisasiantuntija Bahar Mozaffarin aiheena oli representaatio: kuka saa näkyä ja kenen ehdoilla. Näkyminen ei vielä tarkoita nähdyksi tulemista; kysymys on myös siitä, kuka saa olla tarinoissa aktiivinen toimija. Suomalaiset lastenkirjat eivät puhutelleet iranilaista pakolaislasta, joka ei löytänyt kirjoista itseään. Mozaffari muistutti Bishopin mallista, jonka mukaan lapsi tarvitsee peilejä, ikkunoita ja liukuovia. Tarinoissa, jotka ovat peilejä, lapsi voi tunnistaa itsensä ja kuulua tarinaan. Ikkunat antavat mahdollisuuden kurkistaa jonkun toisen elämään ja liukuovien kautta voi astua toisen ihmisen maailmaan. Kaikkia näitä tarvitaan ja jotta nämä toteutuvat, kaikenlaisten lasten on saatava olla tarinoissa kokonaisia henkilöhahmoja ja kokonaisia ihmisiä.
Kaisa Laaksonen tiivisti yleisemmin työpajan keskustelua. Laaksonenkin huomautti, että aikuiset luokittavat ja rajoittavat aiheita, vaikka monet vaikeat aiheet ovat osa lasten elämää. Lapset ovat uteliaita, valveutuneita ja anarkistisiakin, eivätkä kasvattajat ole aina valmiita kohtaamaan lasten vaikeita kysymyksiä. Laaksonen avasi myös portinvartijuuden kysymyksiä. Tarinan ja lapsen välillä on monia portinvartijoita. Kustantamot ovat varovaisempia. Lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistaan paljon, mutta sisällöt eivät näy mediassa eikä tieto niistä päädy kouluihin tai lukijoille. Kirjakauppa on myös merkittävä portinvartija, samoin se, miten kirjat ovat kirjastoissa esillä. Lasten vanhemmat voivat rajoittaa kirjojen lainaamista. Lapsen lukutaito ja se, pääseekö kirjaan sisään tai jaksaako aikuinen lukea kirjaa rajoittaa myös.
Ylipäänsä sananvapauskeskustelussa kuuluu aikuisten ääni ja aiheet ovat aikuisten määrittelemiä. Lasten rooli on vähäinen. Julkisessa keskustelussa lasten ääni ei kuulu; miten se näkyy kirjoissa? Millainen ylipäänsä on nykylapsen maailma ja miten aikuinen voi päästä siihen kiinni? Millaisista aiheista lapset itse saavat kirjoittaa? Tällaisia kysymyksiä Laaksonen nosti esiin keskustelun pohjaksi.
Yleisöstä kulttuurikeskus PiiPoon Pilvi Kuitu kommentoi lastenkirjojen vammaisrepresentaatiota, jossa harvoin nähdään kokonaisia henkilöhahmoja. Usein vammaisella hahmolla on tarinassa joku tehtävä. Eräs kirjakaupan myyjä puolestaan kommentoi, että vaikka myyjällä ei ole sananvaltaa myytävien kirjojen valikoimasta, vastuuta siitä, miten myytäviä tuotteita esittää on. Myyjät pääsevät harvoin keskustelemaan suoraan lasten kanssa, vaan useimmiten välikätenä on isovanhemmat tai vanhemmat. Tämä on hankalaa, koska lukemisen iloa ei voi välittää lapselle välikäsien kautta. Kirjoja lastenlapsille ostavat isovanhemmat voivat rajata kaikenlaisia aiheita pois, jolloin saatetaan sensuroida vahingossa lapselta mahdollisuus saada oikeanlaista tukea ja turvaa jotain vaikeaa aihetta käsittelevästä kirjasta.
Sanataideyhdistys Yöstäjän Pia Krutsin pohdiskeli, miten saada lapset mukaan sanataideharrastuksen pariin. Lasten sanataideharrastus on Suomessa on hyvin pieni ja kirjallisuuden kentällä lapset nähdään ensisijaisesti vastaanottajina. Toimijuus tulee harrastuksesta, mutta rahoituksen saaminen lasten sanataidetoimintaan on hyvin vaikeaa, mikä on Krutsinin mielestä absurdia lukutaitohuolen aikana. Toimintaan tarvittaisiin ammattitaitoisia kirjallisuuskasvattajia ja alan osaamista pitäisi olla kouluissa. Hankkeisiin, jotka koskevat lasten ja nuorten omaa toimijuutta, on kuitenkin hyvin vaikea saada rahaa.
Kirjailija Maria Tyni toi hyviä huomioita keskusteluun siitä, miten kirjoittaa kulttuuria arvostaen. Jos vaikka haluaa kirjoittaa tarinaan romanilapsen, kirjoittajana ei voi tietää, ovatko ne asiat, joita itse pitää arvostettavina tai ylpeydenaiheita niitä, joita todellinen romanilapsi arvostaisi tai kokisi ylpeydenaiheiksi. Millaisena lapsi itse haluaisi itsensä esitettävän on tärkeä kysymys. Kuinka siis saada lapsia itse ilmaisemaan näkemyksiään?
Sananvapaus kuvakirjantekijän työpöydällä
Tutkija Leena Romu keskusteli Ilja Karsikkaan ja Hannamari Ruohosen kanssa sananvapaudesta ja vaikeiden aiheiden käsittelemisestä kuvakirjantekijän näkökulmasta. Molemmat tunnetaan vaikeiden aiheiden käsittelijöinä.
Ruohonen ei kuitenkaan tunnista itseään vaikeiden aiheiden tekijänä; hän on tehnyt kirjoja aiheista, jotka ovat häntä itseään kiinnostavista ja jollain tapaa ajankohtaisia omissa ajatuksissa. Karsikas toteaa ymmärtävänsä, mistä leima tulee, mutta hänelläkin aihevalinnat liittyvät omaan itseilmaisuun ja taiteilijuuteen. Hänen mukaansa ei ole mitään mieltä rajoittaa sitä, mistä tekee, vaan kirjat syntyvät omasta tekemisen tarpeesta. Välillä tuntuu, että joku aihe on todella raskas, jolloin luontevasti haluaa tehdä väliin jotain kevyempää.
Toisinaan vaikea aihe voi olla itsellekin terapiaa, sen huomaa Karsikkaan mukaan etenkin jälkeenpäin, kun työ on tehty. Ruohosen mukaan moni terapia-aihe jää myös aiheen tasolle, eikä pääse eteenpäin. Toisinaan kustantaja sanoo, että aihe on liian vaikea, toisaalta aihe voi tuntua muutamaa vuotta myöhemmin tekijästä itsestäänkin liian raskaalta. Toisinaan kustannustoimittaja voi taas antaa uutta näkökulmaa aiheeseen.
Kysyttäessä siitä, onko kirjoista tullut palautetta liian vaikeista aiheista tai siitä, että aihetta olisi käsitelty väärin, esiin nousi Helsingin Sanomien artikkeli, jossa Jari Sinkkonen oli kommentoinut Karsikkaan vanhemman masennusta käsittelevää Amos ja sumupuu -kirjaa, että kirjassa ei ollut toivotunlaista ratkaisua, eikä se toimi terapiakirjana. Ruohonen nosti esiin kysymyksen siitä, pitäisikö kirjailijan olla pedagogi tai lastenpsykiatri ja lapsen terapeutti, vai pitäisikö kirjailijan vain kertoa joku tilanne ja tarina ja tuoda siihen oma näkökulmansa.
Karsikas totesi, että lastenkirjailijat pitäisi nähdä taiteilijoina siinä missä muutkin taiteilijat; harvoin kuvataiteilijasta sanotaan, että ”tämä taideteos ei sovi terapiaksi”. Kuvakirjoja ei ole tarkoitettu osaksi terapiaprosessia, vaan ne ovat taideteoksia. Ruohosenkin mukaan kuvakirjat eivät ole self helpiä, harvemmin aikuinenkaan menee vaikeiden kirjojen pariin käydessään läpi jotain vaikeaa. Kirjat ovat turvallinen kupla: kirja ei tapahdu lapselle, vaan lapsi saa lukea ja kokea jotain, mikä ei nimenomaan tapahdu lapsen elämässä. Ruohonen huomauttaa myös, että lapset harvemmin kirjoista järkyttyvät, kyse on enemmän siitä, miten aikuiset peilaavat kirjoihin omia pelkojaan.
Romu kysyi, pitääkö kirjalla olla onnellinen loppu. Karsikkaan Yksisarvisessa isän alkoholismi ratkeaa jollain tapaa, loppu on jollain tapaa onnellinen, samoin Ruohosen Kadonnut äiti -kirjan avioero ja äidin lähteminen saa myös jossain määrin onnellisen lopun. Pitäisikö loppujen olla selkeämmin onnellisia? Kävi ilmi, että molemmilla kirjoilla on sama kustannustoimittaja, jonka kanssa Yksisarvisen loppua pohdittiin. Karsikkaan mukaan se olisi voinut olla avoimempikin. Sinänsä kirjasta on syytä käydä keskustelua, miten sen tarina kerrotaan, jotta se on otettavissa vastaan. Kadonnut äiti meni kuulemma läpi jokseenkin sellaisenaan.
Ruohosen mukaan onnellinen loppu ei ole olennainen kysymys. Kirja on formaattina sellainen, että se vaatii tarinan kaaren. Se ei voi loppua tuosta noin vain, sellainen ei toimi. Lopun on oltava looginen ja tyydyttävä, jotta siitä jää hyvä ja seesteinen olo. Mutta mitä onnellisuus sitten on, Ruohonen kysyy, ja huomauttaa että lastenkin elämissä on erilaisia kaaria, joiden myötä asiat ratkeavat jollain tavalla, mutta kaikki loput eivät ole onnellisia. Missä olet Eppu? -kirjassa kadonnut pehmolelu ei löydy, koska harvemmin niin arjessakaan käy, mutta loppu on silti tyydyttävä ja hyvä. Karsikas kysyi, onko vanhempien eroa käsittelevän kirjan onnellinen loppu sitten se, että vanhemmat palaavat yhteen? Näinhän ei tietenkään ole. Oleellista on, että päähenkilö saa rauhan, eikä konflikti ole toistuva silmukka.
Toisinaan portinvartijana on kustantamon tai kirjakaupan sijasta jo kirjallisuusagentti. Karsikas kertoi Kahden kodin lauluja -kirjan etenemisen joihinkin maihin tyssänneen siihen, että kirjassa päähenkilölapsella on mummopari. Asiaa ei mitenkään erityisemmin nosteta esiin tarinassa, tämä mummopariskunta on vain turvallisten aikuisten roolissa vanhempien eron aikana. Tästä kirjallisuusagentti totesi, ettei tällaista voi edes tarjota joihinkin maihin. Karsikkaan mukaan tuntui loukkaavalta se asenne, ettei kannata edes yrittää. Oli yllättävää, että pieni sivujuonne nostettiin tärkeimmäksi asiaksi. Karsikas toki arveli, että voi olla, että kirjasta ei muuten vain pidetty ja tämä oli tekosyy – ja agentuurilla on toki oikeus olla ottamatta kirjaa.
Kirjoittavatko lastenkirjojen tekijät sitten lapsille? Vastaus molemmilta on nopea ei. Karsikas kertoo, että hänen kirjansa lähtevät hänen omista tarpeistaan. Hänen uusin, tuleva kirjansa kertoo puiden tarkkailemisesta ja se lähti täysin halusta tehdä kirja, jossa on puita. Siitä sitten muotoutuu lastenkirja, jossa on myös lapsen ja isovanhemman suhdetta, mutta pohjimmiltaan kyse on siitä, että Karsikas haluaa piirtää puita. Kirja on taiteellinen projekti, jossa toki otetaan lapset huomioon ja sitä näkökulmaa tuo myös kustannustoimittaja. Tässäkin teoksessa Karsikas menee sekä isovanhemman että lapsen näkökulmaan ja elää niissä molemmissa.
Ruohonen kertoo, että lapset ovat todella mielenkiintoisia ja ihania tarkkailla ja katsella. Ideoita tulee lapsista, mutta Ruohonen on sitten se suodatin, joka tekee lapsen kokemuksesta lopullisen teoksen – tätä prosessiahan kutsutaan taiteilijuudeksi. Ruohosen on vähän vaikea ajatella olevansa taiteilija, mutta tämän suodattimena toimimisen kautta taiteilijuus hahmottuu parhaiten. Kun yleisöstä kysyttiin, olisiko sitten mahdollista lopettaa lapsille tekeminen ja tehdä aikuisille toivottomia ja kamalasti päättyviä kuvakirjoja, Ruohonen toteaa, että he haluavat tehdä hyviä tarinoita, eikä hullunkuriseen luhistumiseen päättyvä tarinankaari olisi hyvä. Hän itse aloitti lastenkirjojen tekemisen vastauksena oman elämänsä kriiseihin ja palasi lastenkirjojen maailmaan lohtuna itselle. Edelleenkin Ruohonen tekee kirjoja, jotka ovat hänelle itselleen lohdullisia. Karsikas toteaa, että katarsis on hyvä, mutta raskas loppu ei ole mikään itseisarvo. Aikuisten kuvakirjojen tekeminenkin voisi olla Karsikkaan mielestä kiinnostavaa, jos sellainen kulttuuri olisi olemassa. Nykyisessä systeemissä, jossa on apurahat ja kustantamot, voi elää tekemällä lasten kuvakirjoja, joten sillä mennään.
Kielletyt kirjat
Heikki Jokinen piti etäpuheenvuoron ja esittelin Suomen PENin järjestämää kiellettyjen kirjojen viikkoa (5.–10.10.2026). Yhdysvalloissa Banned Books Week on pitkään järjestetty tapahtuma, jossa nostetaan esiin runsaita kirjakieltoja. Suomessa ilmiö on vieraampi, joten tapahtumassa nostetaan esiin yleisemmin maailmalla kiellettyjä kirjoja. Mukana on Suomen kirjastoseura.
Jokisen mukaan kirjakielloilla halutaan näennäisesti suojella lapsia ja nuoria, mutta oikeasti niillä tehdään lapsille vahinkoa. Kun kirjoja poistetaan saatavilta, estetään ymmärrystä menneestä ja tulevasta ja viedään lapsilta oikeus itsensä löytämiseen. Tavallisimpia perusteluja kielloille ovat alastomuus, homoseksuaalisuus ja vallan kritiikki. Usein perustelut ovat täysin absurdeja, eivätkä kestä tarkastelua. Joskus riittää, että kiellon perustana oleva seksuaalisuus tai alastomuus on lukijoiden mielikuvituksessa.
Hieno esimerkki siitä, miten kirja voi kiertää täyden ympyrän, löytyy George Orwellin Vuonna 1984 -kirjasta. 1950-luvulla Yhdysvallat jakeli sitä itäblokin maihin satojatuhansia kappaleita aseena kommunisminvastaisessa taistelussa. Nyt kirja on Floridassa tuomiolla liian kommunistisena.
Kuka saa näkyä? POC-representaatio lasten- ja nuortenkirjoissa
Paneelikeskustelussa POC-representaatiosta keskustelua vetivät POC-lukupiiristä tutut Téri Zambrano ja Aracelis Correa. Tekijöitä edustivat kuvittaja, sarjakuvataiteilija ja juuri esikoisromaaninsa julkaissut Maryam Abuzaid-Ryu ja kirjailija Salaado Qasim.
POC-lukupiiri käyttää POC-termiä ytimekkäänä tapana puhua muista kuin valkoisista ihmisistä. Lukupiiristä alkaneen toiminnan tarkoituksena on tuoda lisää näkyvyyttä mustille ja ruskeille lukijoille ja kirjailijoille ja innostaa kaikkia lukijoita lukemaan monipuolisemmin. Kirjojen esittelyn lisäksi POC-lukupiiri on tehnyt erilaisia kouluvierailuja ja Näkyväksi tarinoilla -hankkeen 3–6-luokkien opettajille lisäämään POC-kirjallisuuden käyttöä opetuksessa.
Abuzaid-Ryu on ollut kuvittajana Kokonainen minä -lastenkirjassa, jolla on pyritty tukemaan monikielisten lasten näkyvyyttä ja huomioimista varhaiskasvatuksessa. Hänen ennemmin nuorille aikuisille suunnatut sarjakuvansa käsittelevät usein yhteiskunnallisia ja monikulttuurisia teemoja. Esikoisromaani, nuortenkirja Kompastellen kertoo lukiolaisten arjesta. Qasim taas on ollut tutkimassa vihreää siirtymää Kongon demokraattisessa tasavallassa ja ollut mukana luontosuhdetta käsittelevässä dokumentissa. Hän on kirjoittanut useita lasten- ja nuortenkirjoja.
Alkuun todettiin, että vuosina 2019–24 POC-tekijöiden osuus lasten- ja nuortenkirjoissa on ollut noin viiden prosentin luokkaa. Qasimin mukaan tilanne on edistynyt ja kotimaisessa kirjallisuudessa näkyy paremmin moninaisuutta ja POC-kirjallisuutta, mutta vielä on paljon tarinoita kertomatta ja paljon POC-kirjailijoita, jotka eivät pääse esiin tarinoineen. Kustantamot eivät kuitenkaan ole valmiita ottamaan niistä vastaan. Pien- ja omakustanteina pystyy kyllä julkaisemaan kirjoja, mutta markkinointi on sitten vaikeaa.
Abuzaid-Ryun mukaan representaatiota on kieltämättä enemmän, mutta turhan iso siivu POC-kirjallisuudesta on yhdysvaltalaista käännöskirjallisuutta. Suomessa kasvaneelle siinä on tietty samastuttavuus, kiitos yhdysvaltalaisen kulttuurin hegemonisuuden, mutta olisi mielenkiintoista saada enemmän käännöskirjallisuutta Aasiasta, Afrikasta tai vaikka Euroopankin sisältä laajemmin.
POC-hahmojen representaatiossa Qasim on nähnyt hyvää kehitystä. Hänelle on ollut tärkeää nähdä itseltä näyttäviä, samastuttavia hahmoja. On ollut edistyksellistä nähdä esimerkiksi huivia käyttävä hahmo, johon ei kuitenkaan liity mitään sen kummempaa uskonnollista elementtiä. Samastuttavat kannet ovat opettajan työssä toimineet houkuttelevina, Qasim toteaa. On myös ollut hienoa, että teosten määrän lisääntyessä POC-ihmisiin usein liitettävät traagiset ja dramaattiset aiheet ovat vähentyneet. Voi olla ihan kirjoja lapsista, jotka tekevät tavallisia lasten asioita! Abuzaid-Ryukin muistutti, että on tärkeää, että tarinoissa on muutakin kuin vaikeaa taustaa, pakolaisuutta ja rasismia, arkiset, tavalliset tarinat ovat hyviä. POC-lukupiirin Correakin totesi, että on mukavaa, kun kirjoissa ne rankatkin aiheet ovat jotain muuta kuin rasismia, syrjintää ja identiteettikysymyksiä. Qasim jatkoi, että POC-kirjailijana pitää pysyä uskollisena omalle suunnitelmalleen: jos on vaikka tekemässä kirjaa kierrättämisestä, niin pysyy sitten siinä, eikä lisää ulkoisten paineiden vuoksi tarinaan jotain syrjintäelementtiä.
Millaisia ongelmia representaatioon sitten littyy? Abuzaid-Ryun mukaan nuortenkirjallisuudessa samastuttavat päähenkilöt ovat olleet vähissä. Hänelle ei tullut muuta mieleen kuin Randa Abdel-Fattahin Siskodisko-sarjassa vuonna 2007 ilmestynyt Näyttääkö pääni tässä isolta? – voiko se muka olla oikeasti ainoa muslimin kirjoittama nuortenkirja muslimitytöstä? Niinpä hänen piti kirjoittaa itse Kompastellen. Qasim peräänkuulutti kustantamoilta avoimuutta POC-tekijöiden käsikirjoituksille. Moninaisuuteen ei olla vielä totuttu tarpeeksi. Paras keino moninaisuuden lisäämiseen ei myöskään ole kääntäminen, etenkin kun tekijöitä kuitenkin löytyisi Suomestakin.
Abuzaid-Ryu pääsi itse julkaistavaksi aika helppoa kautta, hän osallistui käsikirjoituksellaan Otavan ja Ruskeiden Tyttöjen kirjoituskilpailuun. Käsikirjoitus löysi sitä kautta tiensä suoraan kustannustoimittajan käsiin. Hän on yrittänyt kannustaa kaveriaankin lähettämään käsikirjoitusta kustantamoon, mutta se on monille vielä liian jännittävä paikka. Qasimin mukaan on tärkeä lähettää käsikirjoituksia kustantamoihin, mutta jos ei nappaa, ei pidä myöskään jättää asiaa siihen. Itsekin voi tehdä. Qasim on julkaissut itse kolme kirjaa ja kaksi kustantamon kautta. Tärkeintä on, että kirja saadaan julki ja lapset ja nuoret saavat luettavaa. Abuzaid-Ryu muistutti myös, että omakustanne on kustantamolle näyttöä siitä, että tekijä on tosissaan ja voi näyttää, että lukevaa yleisöäkin löytyy.
Qasimin mielestä koulutustausta vaikuttaa Suomessa aika paljon. Hänellä on yliopiston kautta hyvät verkostot, mutta jos sellaisia ei ole, se kyllä vaikuttaa. Ruotsissa akateemisen taustan merkitys vaikuttaa Qasimin mielestä pienemmältä kuin Suomessa.
POC-lukupiiristä todettiin, että kuuden vuoden aikana kehitys on ollut aika isoakin. Alkuun oli vaikea löytää kirjoja, nykyään varsinkin lastenkirjapuolella löytyy helposti kirja. Nuortenkirjapuoli on sitten murheenkryyni, nuortenkirjoja ilmestyy ylipäänsä vähemmän ja POC-kirjoittajien osuus on todella pieni. Tämän on huomannut myös Abuzaid-Ryu, joka on kirjakaupassa työskennellessään huomannut kyllä, että nuorillekin ostetaan kirjoja, mutta koville lukijoille lukeminen loppuu kyllä kesken. Nykyäänhän nuoret lukevat paljon myös englanniksi.
Kun kysyttiin, millaisia kysymyksiä pitää ottaa huomioon, kun kirjoittaa POC-vähemmistöstä, Abuzaid-Ryu sanoi että pitää tosiaan pohdiskella, onko hahmo rakennettu omista lähtökohdista vai jostain muusta kulttuurista. Abuzaid-Ryu on itse kotoisin kahdesta kulttuurista, jotka molemmat ovat hänelle vähän vieraita, joten välillä joutuu tekemään aika paljon taustatyötä ja oppimaan itsestäänkin. Erityisesti tämä korostuu, kun kirjoittaa jostain itselle täysin vieraasta kulttuuripiiristä. Jos tuntuu, että taustasta ei tiedä tarpeeksi, hahmo voi jäädä sivuhahmoksi, silloin ei tarvitse tuoda mukaan asioita, joista on itse epävarma. Kokonainen minä -lastenkirjaa oli tekemässä 12 monikielistä nuorta ja silloin kirjan muslimihahmoon päädyttiin tunkemaan aika paljon asioita, jotka eivät sitten kuulostaneet uskottavilta. Monikulttuurisia hahmoja rakentaessaan joutuu ottamaan paljon erilaisia asioita huomioon.
Qasim sanoi, että kaikki saavat kyllä kirjoittaa POC-hahmoista, kunhan vain perehtyy aiheeseen eikä tee oletuksia. Kannattaa kysyä rohkeasti neuvoa. Qasimkin on tehnyt kirjaa nuoresta palestiinalaisesta toimittajasta ja pitää tärkeänä ottaa mukaan joku palestiinalainen tarkistamaan kulttuurin esittämistä ja kouluttamaan siitä, mitä kaikkea tarinassa voi olla mukana. Abuzaid-Ryu oli samaa mieltä, että kuka tahansa voi kyllä tehdä, mutta samalla pitää olla varovainen sen kanssa, ettei syrjäytä ryhmään itse kuuluvia tekijöitä. Joskus käy niin, että ääneen eivät pääse ne, joita asia koskee: Palestiina-asioissa kysytään kaikilta paitsi palestiinalaisilta itseltään ja muslimihuiveista kohuttaessa ei kysytä huivien käyttäjiltä itseltään vaan sen sijaan vaikkapa entisiltä muslimeilta, joita asia ei enää koske. Kuka tahansa voi kirjoittaa, mutta samalla ei saa estää tarinoiden omistajia kertomasta tarinoitaan omin sanoin; päinvastoin, kynnystä päästä ääneen pitäisi madaltaa.
POC-lukupiirissäkin ilahdutaan kyllä hyvin tehdystä POC-representaatiosta, oli tekijä sitten kuka hyvänsä, mutta he keskittyvät POC-tekijöihin, koska tekijöitä on vähän ja tilaisuuksia päästä esille samoin. Kahden tason representaatio eli sekä tekijöissä että aiheissa on tärkeää, sillä ilman tekijöitä jotkut tarinat jäävät kuitenkin kuulematta.
Ekokritiikki, eriarvoisuus ja muut ajankohtaiset asiasanat
Lopuksi Lastenkirjainstituutin kirjastonhoitaja Anna Tiitinen esitteli Lastenkirjainstituutin kirjaston kokoelmatyötä ja erinomaista asiasanoitusta, joka tekee mahdolliseksi todella kattavat haut lastenkirjojen sisällöstä. Lastenkirjainstituutin verkkokirjaston erikoisuutena on se, että jokaisesta kokoelmaan tulevasta kirjasta tehdään tiivistelmä. Lastenkirjainstituutin kirjasto on verkossa, varsinaiset kirjat ovat sitten käytettävissä paikan päällä instituutissa.
Tiitinen antoi nipun sananvapauteen ja erilaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyviä kirjavinkkejä:
- Heli Koskisen Superäiti käsittelee vähävaraisen yksinhuoltajavanhemman neuvokkuutta.
- Maria Viljan Ilmapallokivi käsittelee niin ikään eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja asioiden neuvokasta käsittelyä.
- Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen Miljoonan tähden hotelli on ekokriittinen kuvakirja ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta ja retkeilystä vaatimattomin resurssein.
- Heli Rantalan ja Elina Johanna Ahosen Havupalat käsittelee huumorin keinoin luonnon monimuotoisuutta ja metsiensuojelua.
- Anja Portinin Radio Popovin talvi käsittelee sekin luonnonsuojelua, eläinten asemaa ja siinä on monien lastenkirjojen tapaan poissaolevat vanhemmat.
- Lena Frölander-Ulfin Lysinea : erään laivan ihmeellinen tarina on luokkaeroihin pureutuva vertauskuva ilmastokriisistä ja vahva solidaarisuuden kuvaus.
- Mira Hulkkosen Ilman taikaa käsittelee sääilmiöitä, ilmastonmuutosta ja mielikuvitusta.
- Maria Mustrannan Me olemme päättäneet tuo vaikuttamisen, aktiivisuuden ja nuorisopolitiikan nuortenkirjallisuuteen.
- Magdalena Hain Kuunkehä on fantasiatrilogian päätösosa, jossa esiintyy vahvaa yhteiskuntakritiikkiä, ilmastovaikutusten huomioimista ja onpa siinä vivahde polyamoriaakin.
