Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olen tainnut lukea kaikki Miina Supisen aikuisten kirjat, Liha tottelee kuria -kirjasta (2007) alkaen. Uuden Hopeapeilin edeltäjä Kultainen peura ilmestyi 2024 ja jos sen kansi oli punasävyinen, niin tämä uusi Hopeapeili on sinisävyinen, mutta muuten samaa sarjaa.
Taas mennään 1800-luvulle ja rajan takaisiin seutuihin. Hopeapeilissä pääosassa ovat lapset ja se sijoittuu aikaan, jolloin lapsia joutui huutolaisiksi. Kirja alkaa Ilarion Syväläisen luostarista, jossa on Jekku, joka ei muista mitään. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, muistaakseen edes jotain.
Lapset Hiltu, Anja, Ransu ja Jekku olivat huutolaisina karmeassa Morlolan talossa. Morlo kierrätti lapsia mukanaan luostareissa, joihin he yrittivät myydä väärennettyjä reliikkejä. Kun Morlo oli ihan hirveä, niin lapset keskenään tukivat toinen toisiaan.
Hiltu oli muutoinkin suuri valo ja ilon lähde. Jos Anja kävi liian tuikeaksi ja kylmäksi, tai Ransu hölmöili itsensä johonkin kiipeliin, tai jos minä sain synkkyyden puuskan. Hiltu keksi aina jotakin hauskaa ja nauratti meitä.
Näiden lasten mukana seikkaillaan sitten jos vaikka missä. Supisen kieli on jälleen äärimmäisen rikasta. Tarina poikkeaa välillä fantasian maailmaan, mutta ei liiaksi. Suomen rajaseudun historiaa kerrotaan paljon ja kivasti lasten ja vähäosaisten vinkkelistä, mikä on aina kiehtovampaa. Sadunomaisesti kerrottuna historia jää mieleenkin paremmin.
Lapset kiertävät ympäri maata, esiintyvät viihdyttäjänä ja pelkäävät santarmeja, sillä virallisesti heitä ei ollut olemassa ja olisi tullut syyte irtolaisuudesta. He varttuvat, juovat paloviinaa, riitelevät, kärsivät kohmelosta ja sopivat riitansa. Jotenkin tuli mieleen nämä katulapset, jotka elävät keskenään. Sitähän he tavallaan olivat.
Hopeapeilin mukana pääsee kyllä sellaisiin seikkailuihin, ettei ole moisista osanut kuvitellakaan, mutta Miina Supinen on ja näin ollen me saamme nauttia tästä retkestä ja olla mukana sen mitä moninaisimmissa käänteissä.
