Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Runoilijana Huolenpitoja-proosarunoelmalla debytoineen Eeva Åkerbladin esikoisromaani esittelee meille vanhan pitsihuvilan asukkaineen. Dokumentaristi Erik A. Hyvärinen on saanut tehtäväkseen taltioida seudun kaikki vanhat Karjalasta tuodut pitsihuvilat ja jäljellä on enää viimeinen. Hyvärinen pitää sitä ensialkuun hylättynä ja asumattomana, mutta onhan se asuttu: talossa asuu kolme sukupolvea Amalia-nimisiä naisia.
Ensikohtaaminen ei ole niin sulava kuin voisi toivoa, mutta lopulta Hyvärinen on tervetullut taltioimaan taloa. Yhdenlaista säilöntää sekin on, ja säilömisessä Amaliat ovat mestareita. Puutarhan satoa varastoidaan kellareihin muodossa jos toisessa. Vanhaan taloon on myös säilötty monenlaisia muistoja. Nuorin Amalia on toimekas tekijä, keskimmäinen Amalia taustalle häipyvä hiljainen nainen ja vanhin Amalia taas entinen tähti, jonka kukoistuksen päivistä on pitkä aika, mutta joka silti kaipaa tulla nähdyksi. Tämän kolmikon pyöritykseen Hyvärinen sitten joutuu, eikä ihan heti pääse irti. Hän hylkää toimeksiantajansa tehtävän ja päättää kuvata Amalioista oman dokumenttinsa.
Amalia, Amalia! on eriskummallinen romaani, jonka omituisella tavalla pysähtyneeseen maailmaan lukijakin jää kiinni dokumentaristi Hyvärisen tapaan. Kirja tarkkailee tapahtumia viikon ajan, päivä kerrallaan, ja uppoaa yhä syvemmälle Amalioiden maailmaan. Samalla taustalla heijastelee Erikin ja tämän puolison Madgan suhde. Se on etäinen ja ongelmallinen, mikä paljastuu lukijalle päiväkirjakatkelmista: Erik on ottanut mukaansa Magdan päiväkirjan, joka paljastaa armotta parin välille muodostuneen etäisyyden.
Kirjassa rapistelee kuoriaisia, joissa on jotain mystistä ja vähän uhkaavaakin. Amaliat takertuvat menneeseen, säilövät ja varastoivat, siirtelevät vanhaa tavaraa paikasta toiseen saamatta siihen kummempaa järjestystä aikaiseksi. Dokumentaristi tarkkailee kaikkea tätä, yrittää pitää viileän ammatillisen etäisyytensä, vaihtelevalla menestyksellä. Amalioiden maailma on kiehtova ja kauniisti kuvattu, mutta jätti lopulta hieman etäälle. Viihdyin kirjan tunnelmallisessa maailmassa ja Åkerbladin kielen parissa, mutta joku kokonaisuuden kirkastava ymmärryksen valo minulta jäi vielä puuttumaan.
Kuoriainen sängyn alla pysähtyi, kääntyi pienillä jaloillaan kohti Erikiä, aivan kuin olisi tarkastellut, arvioinut. Tuominnut. Se kääntyi takaisin ja katosi jalkalistan ja seinän välisestä raosta.
