Raisa Porrasmaa: Auringonjumalattaren tyttäret : Naiskohtaloita muinaisesta Japanista

Osta kirja itsellesi

Julkiseen elämänpiiriin ja valtapolitiikkaan keskittyvä historiankirjoitus on usein tavannut jättää naisten elämän marginaaliin, joskus jopa täysin näkymättömiin. Tästä voisi helposti vetää sen johtopäätöksen, että naiset ovat kerta kaikkiaan olleet keskimäärin passiivisia, että mitään kerrottavaa ei oikeastaan olekaan. Varsinkin japanilaisista naisista tuntuu monella olevan jopa romantisoidun passiivinen mielikuva.

Minkälaisia todelliset japanilaiset naiset ovat sitten olleet? Kuten usein käy, todellisuus on monitahoisempi kuin ensin tulisi ajatelleeksi. Japanin historiassa näkyy mielenkiintoinen trendi, joka käsittääkseni pitää paikkansa myös muiden muassa Kiinan ja Korean kohdalla, eli naisten asema on tasaisen varmasti huonontunut vuosisatojen mittaan. Japanin historiassa tämä on näkynyt erityisen voimakkaasti, sillä Japanin varhaisessa historiassa edes naiskeisarit eivät olleet mikään tavaton näky. Naisia työskenteli myös virkamiehinä ja niin ikään naisilla oli suuri rooli myös buddhalaisuuden omaksumisessa ja uskon leviämisessä Japanissa.

Heian-kaudelta lähtien naisten julkinen asema alkoi kuitenkin heiketä ja yksi syy tähän oli tapa, jolla uskonto ja hallinto tuolloin vaikuttivat toisiinsa. Munkkeja ja nunnia oli nimittäin tavattu nimetä viralliseen palvelukseen valtion virkamiehiksi, mutta vuonna 806 toteutettiin uudistus, joka sulki naiset tyystin valtion tukeman uskonharjoituksen ulkopuolelle. Niinpä nunnaluostarit hävisivät tuen puutteessa ja sitä myöten myös naiset julkisilta areenoilta.

Kamakura-kaudelle tultaessa myös naisten perimysoikeus alkoi heiketä ja 1500-1600-lukujen tienoilla tilanne oli jo se, että naiset eivät enää saaneet periä, eivätkä myöskään pitää hallussaan omaisuutta. Muuttuneet avioliittokäytännöt myös siirsivät naiset asumaan miehen taloon ja liittymään miehen sukuun, jossa nainen oli paljolti miehen armeliaisuuden varassa. Vaimolta edellytettiin ehdotonta uskollisuutta aviomiehelle, joka oli itse käytännössä moniavioinen.

Toisaalta vaikka naisten virallinen asema ei välttämättä ollut kummoinen, saattoi naisten vaikutusvalta kulissien takana olla siitä huolimatta suuri. Mielenkiintoinen esimerkki on imettäjäinstituution merkitys japanilaisessa politiikassa aina 900-luvulta 1300-luvulle saakka. Tuolloin pidettiin ihanteena, että korkeasukuiset vanhemmat eivät olleet läheisissä tekemisissä omien lastensa kanssa. Omien vanhempiensa sijaan lapset varttuivat imettäjiensä luona, jolloin imettäjään ja tämän sukuun muodostui niin sanottu ’maitosukulaisuus’. Nämä imettäjät eli menotot eivät olleet mitä hyvänsä palvelijoita; itsekin korkea-arvoisista suvuista tulevilla imettäjillä oli poliittisia verkostoja ja lasten kasvaessa tällaiset menoto-suhteet saattoivat muodostua jopa verisukulaisuuttakin tärkeämmiksi. Menoto-suvuilla olikin kasvattamiensa lasten kautta paljon poliittista valtaa ja vaurautta ja tätä kautta mahdollisuus sijoittaa omia poikiaan tärkeisiin virkoihin. Kuuluisa Taira-klaani oli yksi esimerkki tällaisesta menoto-suvusta, joka pyrki saamaan vaikutusvaltaa imetysinstituution avulla.

Mielenkiintoinen piirre Japanin historiassa on se, miten suuri vaikutus naisilla on ollut japanilaiseen kulttuuriin. Naiset ensinnäkin loivat nykyisen hiraganan pohjana toimivan kana-tavuston, joka puolestaan oli hedelmällinen maaperä Waka-runoudelle, joka oli aikanaan Heian-kaudella todellista korkeakirjallisuutta. Niin kuin usein tuppaa käymään, kun kulttuurinen innovaatio alkaa kanonisoitua, se kuitenkin muuttuu miesten harjoittamaksi taidemuodoksi, ja naisten rooli jäi ajan myötä Waka-runoudessa yhä vähemmälle. Vielä kurjemman kohtalon koki kabukiteatterin perustaja Izumo no Okuni. Tanssijattaren luoma taidemuoto on yhä tänäkin päivänä elinvoimainen taidemuoto, mutta naisia lavalla ei ole nähty sitten Okunin päivien, eli reippaaseen neljäänsataan vuoteen.

Japanin historiassa on erityisesti yksi naisen nimi, jota ei voi olla mainitsematta, kun puhutaan kulttuurivaikuttajista. Kyseessä on tietysti Murasaki Shikibu, kirjoittaja joka kirjoitti Genjin tarinan, yhden maailman vanhimmista romaaneista ja josta tuli myös Japanin kirjallisuudenhistorian ehdoton pääteos. Ennen Genjiä tarinakirjallisuutta pidettiin lähinnä hovinaisten joutavanpäiväisenä viihteenä, joten onkin ironista, että kirjalla on vankkumaton klassikon asema vielä tuhat vuotta kirjoittamisensa jälkeenkin.

Naisten vaikutus kulttuuriin ja yhteiskuntaan on vaihdellut vuosisadasta toiseen, mutta se, mikä käy nopesti kirjassa ilmi, on se että yleistämisiä kannattaa varoa. Yksilöiden kohtaamat todellisuudet ovat olleet hyvinkin erilaisia riippuen yhteiskunnallisesta asemasta, eikä kahdella eri taustan omaavalla naisella ollut siten välttämättä hirveästi yhteisiä kokemuksia. On tietysti sääli, että rahvaan historia ja kokemukset eivät ole samalla tavalla säilyneet kuin aateliston, sillä vaikuttaa siltä, että etenkin alempien luokkien naisilla oli enemmän vapauksia kuin voisi jäykästä virallisesta hierarkiasta kuvitella.

Kirjan ehdoton ansio on kuitenkin se, että ylipäätään yksittäisiä elämänkohtaloita on haluttu tuoda voimakkaasti esiin. Tämä ilahduttaa lukijaa, joka ei itse japania osaa, sillä eipä japanilaisten naisten elämäkertoja hirveästi suomeksi käännetä. Kirjan rakenne toimii siten, että jokaisen luvun jälkeen seuraa aina erillinen elämäkerta-osio, jossa päästään tutustumaan muutamaan naiseen, joiden elämä liittyy itse luvussa käsiteltyyn teemaan. Mukana on varsin mielenkiintoisia tapauksia, kuten naispuolinen samurai Tomoe, sekä koskettavasti runoillut runoilijatar ja taiteilija Ema Saikō.

Kirja ylipäätään on ilahduttavan kunnianhimoinen, Raisa Porrasmaa on paneutunut aiheeseen syvällisesti ja kirjasta löytyy lukuisia yksityiskohtia, joista en ennen ollut kuullut yhtään mitään. Ihmekkös tuo, laajasta lähdeluettelosta löytyy myös lukuisia japaninkielisiä lähteitä. Tuhti tietopaketti on siten erittäin suositeltavaa luettavaa kaikille japanilaisen historian ja kulttuurin ystäville ja miksei myös naishistoriasta kiinnostuneille laajemminkin. Lopetan arvostelun Ema Saikōn sanoihin, joihin tuntuu tiivistyvän jotain hyvin olennaista naisen asemasta historian kentillä.

Laulan itsestäni
Lattialla kukkuroittain piirustuspaperipinoja,
minä vain maalaan bambun kuvia,
vaikka tunteeni eivät ole tuhkaa.
Se mitä ajattelen ei näy ihmisten silmiin,
he katsovat minua: ’taas yksi naistaiteilija’.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämänkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.