Artemis Kelosaari: Kannibaalikirja : Kirjoituksia ihmissyönnin historiasta

Artemis Kelosaari tarttuu kirjassaan aiheeseen, josta Suomessa ei ole aikaisemmin julkaistu kirjan kirjaa. Aiheena ihmissyönti kuulostaa niin groteskilta, että kenties joku jopa miettii, miksi näin kamalasta aiheesta kannattaa mitään kirjoittaakaan. Mutta jos asiaa ajattelee, niin kannibalismi aiheena herättelee koko joukon mielenkiintoisia kysymyksiä. Missä oikein menee ihmisen ja eläimen raja, onko eromme olemuksellinen vai onko kyse sittenkin aste-erosta? Mitä ihmisyys ja moraali oikeastaan ovat ja mitä kannibalismi kertoo ihmisten kyvystä dehumanisoida; tehdä jako meihin ja niihin?

Kelosaari pohtii, miten ajatus ihmissyönnistä ei ole niin erikoinen kuin voisi ensi alkuun kuvitella. Ymmärrys, että me kaikki olemme saman lajin, homo sapiensin, edustajia on loppujen lopuksi vain muutamia vuosisatoja vanha. Siinä mielessä vanhakantainen ajatus, että toisen heimon tai jopa alemman yhteiskuntaluokan edustaja ei varsinaisesti ollut “oikea” ihminen, ei ole vaikea ymmärtää. Onhan ihmisellä taipumus epäinhimillistää ihmiset, jotka eivät kuulu heidän kanssaan samaan viiteryhmään. Ja siitähän kannibalismissa on pohjimmiltaan kyse, emme halua syödä sellaisen lihaa, joka on ollut eläessään yksilö. Tapahtuakseen kannibalismi vaatii siis toiseuttamista ja syödyksi tuleminen vie ihmiseltä lopullisesti yksilöllisyyden ja erityisyyden, ja sen vuoksi se on myös suurin mahdollinen loukkaus ja halveksunnan osoitus.

Tässä on avain niin sanotun eksokannibalismin luonteen ymmärtämiseen. Termillä tarkoitetaan toiseen kansaan kuuluvan ihmisen syöntiä, ja se on kenties asia, mitä ensin ajattelemme, kun mietimme kannibalismia: verenhimoisia soturiheimoja, jotka metsästävät ihmisiä ruoakseen. Tällaiset kulttuurit, kuten vaikkapa atsteekit, eivät kuitenkaan syöneet ketä hyvänsä, vaan nimenomaan sotavankeja. Sotavangeilla on rituaalisessa mielessä aivan erityinen merkitys, sillä he edustavat vierasta uhkaa ja voimaa. Voimaa, joka täytyy siten alistaa ja nöyryyttää, jopa sulauttaa osaksi omaa itseä, jotta syöjä tulisi itse voimakkaammaksi. Kelosaari vertaa eksokannibalismia meille tutumpaan verikostoon. Yhteistä kummallakin on kostoon perustuva kunniakäsitys, jossa kunnia pitää miehekkäästi palauttaa väkivaltaa kaihtamatta.

Toisaalta voisi sanoa, että edes eksokannibalismissa toista ihmistä ei kuitenkaan täydellisesti dehumanisoida ja ajatella vain puhtaana proteiinin lähteenä – eli eläimenä. Eihän ruoka aiheuta meissä vihan ja agression tunteita, saati halveksuntaa, mitä kannibalismin kohde taas aiheuttaa. Kelosaari näkee myös kannibaalisarjamurhaajien toiminnan taustalla olevan samanlainen ultimaattisen vihan ja koston logiikan. Tosin vihan kohde ei välttämättä ole ventovieras uhri itsessään, vaan koko yhteiskunta, johon murhaaja itse ei syystä tai toisesta koe kuuluvansa.

Itse asiassa kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että kannibalismi, jossa aivan todella koetaan kanssaihminen vain ja ainoastaan ruokana on todella poikkeuksellista. Toki nälänhädän aikana ihmisiä syödään ihan vain nälkään – ja kirjassa käydään läpi tällaisia ikäviä tapahtumia lukuisia – mutta tällaiset tilanteet ovat syöjälle kuitenkin pakotettuja ja psykologisesti hyvin vaikeita. Olisikohan kirjassa mainittu vain yksi tapaus, jossa on tapahtunut uhrien täydellinen dehumanisaatio: historioitsija Key Ray Chong kirjoittaa, että Kiinan Yuan-dynastian aikaan keisariperhe ja ylimystö olisivat herkutelleet köyhän rahvaan lihalla. Tätä väitettä ei valitettavasti käsitellä kirjassa sen laajemmin, mutta mikäli tapahtunut ei tosiaan liittynyt mihinkään poikkeukselliseen yhteiskunnalliseen kriisin, kyseessä olisi äärimmäisin kuviteltavissa oleva yhteiskuntaluokkien repeämä. Köyhä kirjaimellisesti muuttuu epäihmiseksi ja eläimeksi, johon rikkaan ei enää tarvitse tuhlata sen paremmin vihaa kuin empatiaakaan.

Toisaalta aina kannibalismiin ei liity negatiivisia tunteita, tai dehumanisointia. Joissakin kulttuureissa harjoitettu hautajaiskannibalismi eli vainajan syöminen hautajaisten yhteydessä voi olla myös mitä suurin kunnioituksen ja myötätunnon osoitus, niin omituinen kuin ajatus meistä onkin. Kelosaari käsittelee myös lyhyesti niin sanottua lääkintäkannibalismia, eli kuolleiden osien käyttämistä lääkkeissä. Tämä rituaalisen kannibalismin muoto on ollut yleistä myös meillä Euroopassa, esimerkiksi jauhettu ihmiskallo tai hirtetyn ruumiinrasvasta keitetty voide olivat aikoinaan aivan käypää lääketiedettä. Kirjan lopussa Kelosaari vielä käsittelee kannibalismin käsittelyä populaarikulttuurissa unohtamatta sitä kaikista kuuluisinta kannibaalia eli Hannibal Lecteriä.

Tietokirjana Kannibaalikirja käsittelee aihetta suhteellisen kevyesti, mikään lähdeviitattu akateeminen tietokirja ei siis ole kyseessä. Kelosaari antaa aiheesta lukuisten esimerkkien kautta kuitenkin varsin hyvän yleisesittelyn, eikä kirjasta jäänyt mielestäni mitään oleellista puuttumaan – mitä nyt hakemiston olisi voinut lisätä kirjan loppuun. Vaikka kirja onkin tavallaan helppolukuinen, niin selvää on, että kaikille tätä kirjaa ei voi suositella. Kelosaari ei pyri mitenkään silottelemaan väkivaltaisia yksityiskohtia ja selvää on, että tällaisessa aiheessa niitä kyllä löytyy. Jos aihe siis yhtään epäilyttää, niin kannattaa suosiolla jättää sivuun. Kelosaari itse perustelee aihetta sillä, että minkään inhimillisen ei tulisi olla sivistyneelle ihmiselle vierasta, ja tottahan tuo. Jos kirja jotain osoittaa niin sen, että kannibalismi ei suinkaan ole ollut historiassamme niin poikkeuksellista kuin haluamme kuvitella. Synkkä mutta mielenkiintoinen kirja siis niille, joita aihe kiinnostaa.