Joseph Brodsky: Keräilijän kappale

Antiikin ajan suhtautuminen runoilijoihin oli yleensä ylevä ja järkevä. Runoilijoita kunnioitettiin jumaluutta lähellä olevina hahmoina (kreikkalaisille jumala oli niin sanottu predikaattikäsitys enemmän kuin konkreettinen jumala tai jumalat; hehän olivat monijumalaisia). Maailman (tunne)kirjallisuudessa on kautta historian pitkän sivun pohdituttanut levottomia mieliä lopullinen kysymys rakastetun ja muusan välisestä suhteesta, erosta ja lopulta myös sen (ja kaiken muunkin) yhteisen ymmärryksen kohtalosta.

Yhden viimeisistä suurista runoilijoista, Nobelilla palkitun ja toisen Nobel-palkitun runoilijan Tomas Tranströmerin kirjeenvaihtoystävän, Joseph Brodskyn arvio yli kolmenkymmen vuoden takaa on lajinsa parhaita, jos ottaa ymmärryksen alkeiden lähtökohdaksi toteamuksen, että meillä kaikilla on useampia syitä pysyä aloillamme kuin lähteä marssimaan tai toreille huutamaan.

Runoilijan muusa oleilee aina kielen lähettyvillä eikä tunnu panevan pahakseen, vaikka häntä erehdyttäisiinkin luulemaan arkisen näköiseksi tytöksi, sillä tällaisesta erehdyksestä huvittuneena hän koettaa oikaista sen sanelemalla suojatilleen, milloin Paradison sivuja, milloin Thomas Hardyn runoja eli niitä, joissa ihmisen intohimon ääni antaa myöten lingvistiselle välttämättömyydelle.

Arvio on kirjoitettu vuonna 1990. Kirjoitus on julkaistu suomeksi Brodskyn kirjassa Keräilijän kappale luvussa ”Altra Ego”. Jos kirjasta pitäisi lukea vain yksi luku, olisi se tuo mainitsemani. Brodsky pohtii laajassa esseessään runon elämää ja oikeutusta sekä sitä, mitä jäi jäljelle runoilijan arvostuksesta romantikkojen ja symbolistien suurellisen elehdinnän jäljiltä.

Kyseessä on ikuinen ristiriita aidon ja teeskentelyn sekä kapinoinnin ja myötäilyn välillä. Hesiodos esimerkiksi väitti kuuluisassa teoksessaan Työt ja päivät Homeroksen kertovan runokielen hengessä, että röyhkeydestä ja jumalattomuudesta koitui aina loppujen lopuksi rangaistus. Se tosin joskus antoi odottaa itseään valitettavan kauan, koska tuomarit olivat lahjottuja ja oikeus toimi aina vahvemman puolesta. Tässä yksi selitys, miksi kielen kaanonin rikkova runoilija oli aina lähes rikollinen ja ehkä myös miksi hänen tuli olla juuri tällainen.

Tätä todistaa myös Brodskyn muisteleva esseekokoelma, joka on ajatuksellisesti napakkaa ja samalla laajaa kuvaa elämänkierrosta piirtävää kaikki luutuneet tyhmyytemme sekä luovan ihmisen villin luonnon jähmettävän pikkuporvarillisuuden meissä kumoavaa tekstiä, jossa on sujuvaa selittelyä ja tarkoin maaliinsa osuvaa piikikkyyttä. Se on kuin runoilijaksi aikovan ABC.

Onneksemme itse runoilija asettuu parjattujen runoilijoiden puolelle, sillä hän ymmärtää halun kyseenalaistaa ja väheksyä runouden arvovaltaa, joka paitsi kilpailee valtion arvovallan kanssa myös asettaa kyseenalaiseksi ihmisyksilön sinänsä, hänen saavutuksensa, hänen henkisen turvallisuudentunteensa ja vieläpä hänen merkityksensä, eikä se ole vähän – se on koko elämä.

Jokainen porvari oli hänelle runoilijoita inhoava Platon. Vapaasti hengittävä runous vastaan jäykkä kontrolloitu mieli -asetelma ei ole muuttunut mihinkään antiikin ajoista, vaikka runoilijoiden halveksiva kohtelu oli antiikin aikana harvinaista. Jopa jumalolennot itsekin olivat usein heidän kuulijoinaan.

Brodsky muistuttaa tästä, ettei Orfeus ollut mikään Don Juan. Hän on vaimonsa Eurydiken kuolemasta niin suunniltaan, että hänen valituksensa raastavat itse Olympoksen korvia, ja nämä antoivat hänelle poikkeuksellisen luvan mennä Manalaan hakemaan vaimonsa takaisin (kamala kohtalo!).

Homma onnistui – onneksi, sillä muuten meillä ei olisi tätä kaipuun ylistysvirttä lohtunamme, kun itse kaipaamme niin, että se sattuu. Orfeuksen ehdottomuus ja kuuliaisuus omaa romanttista minäänsä ja kaipuutaan kohtaan todistaa runoilijoiden intohimon yksiavioisen luonteen – eräänlaisen emotionaalisen absolutismin tärkeyden (se on aina sekä ristiriitaista että repivää ja valloittavaa).

Juuri siksi hänen näkynsä ja oivalluksensa saattavat johtaa hänet joko hybriksen valtavaan kasvuun tai – vielä todennäköisemmin – yhä syvempään nöyryyteen sen voiman edessä, jonka hän aavistaa piilevän noiden oivallusten ja kamalien sekä sielua riivaavien kauhunäkyjen takana piilossa.

Brodsky varoittaa runoilijaa, jota saattaa vaivata käsitys, että kieli joka on kaikkea muuta vanhempi ja elinkelpoisempi antaa hänelle, äänitorvelleen, sekä viisautensa että tietonsa tulevaisuudesta. Vaikka hän olisi kuinka seurallinen tai vaatimaton luonteeltaan, tällainen luulo eristää hänet vielä kauemmaksi sosiaalisesta taustastaan, joka epätoivoisesti koettaa saada hänet takaisin ajamalla yhteisen nimittäjänsä hänen nivustensa läpi.

Mutta miksi nykyaikana rakastetun ja muusan välinen suhde menee usein päällekkäin? Antiikin aikana niin ei tapahtunut, koska muusalla ei ollut varsinaisesti ruumiillista hahmoa, sillä Zeuksen ja Mnemosynen (muistin virkistämiseksi muistinjumalatar) tyttärenä hänessä ollut mitään konkreettista; ainoa tapa, jolla hän ilmaisi itsensä kuolevaisille, etenkin runoilijalle, oli äänen kautta: sanelemalle hänelle milloin minkäkin (jumalaisen) säkeen.

Ajatus muusasta kielen äänenä, jota runoilija kuuntelee: sanelee Brodskyn mukaan hänelle seuraavan säkeen. Luultavaa hänen mielestään on myös, miksi muusa on naispuolinen, koska kieltä tarkoittava kreikankielinen sana glossa on feminiininen. Vaikka käsitys on nykyhetken maailmassa sukupuolittuneena auttamattomasti jo menneen ajan kielellisiin kiemuroihin kuuluneena vanhentunut, ymmärrän sen pehmeänä ja rakentavana vastaan miehinen ärjyminen, uho sekä kreikkalaisen maailman vakavailmeiset ja yksitotiset spartalais- ja peloponnesolaismyytit.

Antiikin ajan runoilijan kirjoissa ainoa naishahmo hänen rakastettunsa lisäksi oli usein hänen oma muusansa eli runottarensa. Muusa ei ollut vastuussa ainoastaan hänen tunteidensa koostumuksesta, vaan myös siitä, miten runoilija valitsee intohimonsa kohteen ja miten hän sitä tavoittelee (ja miten taitavasti käsittelee).

Juuri muusa tekee hänet fanaattisen määrätietoiseksi ja muuttaa hänen rakkautensa oman monologinsa vastineeksi. Brodskyn mukaan huomiot runoilijasta tehtävänsä ja ymmärryksensä osalta yksiavioisena ja -kielisenä ovat kiinnostavia: sen, mikä tunneasioissa on itsepintaisuutta ja pakkomiellettä, on pääasiallisesti sanellut muusa, jonka valinta on aina esteettistä alkuperää ja hylkää siksi kaikki muut vaihtoehdot.

Tavallaan rakkaus on yksijumalainen kokemus. Brodsky jopa väittää tämän pohjalta runoilijalla olevan kyvyn olla uskollinen tuhlaantuvan hänen muusaansa, kuten annetaan ymmärtää Byronin versiossa runoilijan romanttisesta ohjelmasta – mutta se pitäisi hänen mukaansa paikkaansa vain, jos ihmisen kieli todellakin olisi hänen itsensä valitsema. Juuri siksi voi sanoa: eläköön rakastetun ja muusan välinen ero! Nykyaikaisessa mielikuvituksessamme rakastettu ja muusa menevät usein päällekkäin. Yksi syy on romanttinen rakkaus ja myös sen ontot ja väärät kuvitelmat.

Emotionaalisen absolutismin voimakkuus toisinaan ampuu kaiken lähellä olevan ja usein varsinaisen maalinsakin yli. Se on myös eräänlainen pakkomielle, jonka uhrina ja kourissa runoilija ei voi ajatella järkevästi, vaan on tunteen vallassa valmiiksi ohjelmoitu tekemään omasta tahdostaan välittämättä juuri niin kuin tunne hänelle sen sanelee (usein vastoin kaikkia sääntöjä).

Muusa nalkuttaa ja se vie runoilijan niin epätäydellisten kuin täydellistenkin liittojen tuolle puolen, yli perinpohjaisten katastrofien ja onnen hurmion – todellisuuden kustannuksella, sisältyipä tuohon todellisuuteen hänen tunteisiinsa vastaava, oikeasti olemassa oleva romanttinen halu tai ei. Viritys kohoaa itsetarkoituksellisesti, ikään kuin kaikki kieli kuljettaisi runoilijan, varsinkin romanttisen runoilijan, sinne mistä se oli peräisin, missä alussa oli sana tai erotettavissa oleva ääni.

Tässä on syy moneen epäselvyyteen ja runouden taipumus metafysiikkaan, sillä jokainen sana haluaa palata lähtökohtaansa, vaikkapa vain kaikuna, joka on loppusoinnun ääni. Runoilijaa vaivaa kirous päästä sinne, minne muut eivät ole vielä ehtineet. Sinne päästyään hän saa selville, ettei ketään ole paikalla, paitsi sanan alkuperäinen merkitys tai tuon alun perin kuultavissa ollut ääni.

Brodsky tajusi tämän tunteen yhdistävän uskonnollisen mystikon ja pakanallisen sensualismin niin, että runoilijalla on siksi hänen mielestään usein myös (turhaan?) elostelijan maine. Siksi Brodsky väitti runoilijalla olevan vähemmän kaunopuheisten lähimmäistensä kanssa yhteistä se, että hänen elämänsä oli myös hänen panttivankinsa eikä päinvastoin.

Ongelma ei ratkea sillä, mutta voidaan kysyä myös, miksi meidän kaikkien mielestä rakastettu on pääosassa, vaikka rakastetun ja muusan välinen ero on viime kädessä tämä: jälkimmäinen ei kuole. Sama pätee Brodskyn luonnehdintaan muusasta ja runoilijasta: kun runoilija on kuollut, muusa löytää itselleen uuden puhetorven seuraavasta sukupolvesta.

Esimerkki muuttuvuudesta on se seikka, joka elävöittää kasvot runoilijan silmissä, ja joka kajahtelee melkein käsin kosketeltavasti Yeatsin kuuluisista säkeistä: ”Niin moni hymyäsi suopeaa, kauneutta kasvojesi rakasti; yksi taas matkalaista sielusi surua kasvoillasi vaihtuvaa.” Brodsky puhuu muusasta Yeatsin nelisäkeen avulla juuri niin kuin se ilmenee, kaikki edellä mainitsemani kirjoittajat julistaen ihmisen ajattelun ja kokemuksen autonomiaa, eli vapautta emotionaalisessa absolutismissa.

Se kuulostaa hetkeltä, jolloin tunnistaa jonkin elämänmuodon toisessa: runoilijan omien äänijänteiden värinän rakastettunsa kuolevaisissa piirteissä tai epävarmuuden epävarmuudessa; toisin sanoen ”väräjävälle äänelle kaikki kokeilunluontoinen ja horjuva on kaikua, joka toisinaan on korotettu alter egoksi”, tai, kuten sen kuuluu olla Brodskyn mielestä kieliopillisen suvun mukaan, ”altra egoksi”.