Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaani on romaani, joka kertoo ihmisistä, jotka yrittävät pärjätä jääkauden ja rasismin kanssa.

Tarinassa seurataan Cro-Magnonin ihmistyttö Aylaa, joka menettää maanjäristyksessä perheensä ja ajautuu neandertaaliyhteisöön, jossa tämä kamppailee oman erilaisuutensa kanssa ja voittaa yhteisön luottamuksen.

Olin jo useita vuosia kuullut hyvää tästä kirjasta, koska tämä on äitini yksi suosikkikirjoista ja muistan miten 1990-luvulla, kun leikin legoilla olohuoneen lattialla, äitini hehkutti tätä kirjaa. Kuitenkin vasta nyt, kun noudatan tunnollisesti klassikkolukulistoja, tämä kirja osui kohdalle luettavaksi.

Ymmärrän oikein hyvin, miksi äitini pitää tästä kirjasta. Tarina on loistava ja tunteikas, vaikkakin käsittelee muinaisaikojen puolifiktiivisiä esihistoriallisia ihmisiä ja siinä kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti, kuin luontodokkarissa, työkalujen valmistusta, maantiedettä, kasvillisuutta ja esihistoriallisen luonnon tapahtumia.

Ehkä ainoa ongelma – ja tämä on oikeastaan oma vikani – oli se, että luulin kirjan olevan realistinen kuvaus esihistoriallisista ihmisistä, mutta se onkin puolifantasiaa. Neandertaaleilla on kirjassa suuret aivot, jotka eivät kykene unohtamaan mitään, joten he pystyvät muistamaan kaiken, mitä ovat oppineet ja kokeneet elämässään, mutta ovat kyvyttömiä tietyn iän jälkeen oppimaan uutta, koska aivojen tila on kulutettu loppuun.

Tämän lisäksi tarinan neandertaali-ihmisillä on vielä hämmästyttävämpi kyky, yhteinen lajimuisti, jonka avulla jokainen klaanin jäsen pystyy muistaaman esi-isiensä kokemukset ja šamaanit pystyvät rituaaleilla ja huumeilla muistamaan jopa edellisten evoluutioportaikkojen muistot ja kokemukset, niinkin kauas kuin mutalammikkojen tuntumassa olevien kalojen primitiivisten rämeitten rytmeihin.

Puhumme tässä jo nyt todella rankasta spekulatiivisesta fiktiosta, eikä tarkasta ja tieteellisestä menneisyyden jäljitelmästä. Kun pääsee tämän jutun yli, tarina lähtee kyllä lentoon ja opit ihastuttavasta ja monimutkaisesta kulttuurista, jossa on joukko sääntöjä, jotka ovat puoliksi primitiivisten kansojen inspiroimia.

Luolakarhun klaanin säännöt ovatkin kirjan parasta antia. Koska seuraamme tarinaa klaaniin kuulumattoman Aylan kautta, niin opimme, miten niinkin alkukantaisella klaanilla on joukko käyttäytymisprotokolia, joita pitää seurata kuin oltaisiin jossain tietokoneohjelmistossa tai pelissä. Sääntöjä ja rituaaleja on lukuisia ja tietenkin Ayla rikkoo monia, jolloin syntyy kaikenlaisia ongelmia ja neuvotteluja, joissa erilaisia sääntöjä sovelletaan, analysoidaan ja pannaan toimeen.

Tämä voi kuulostaa todella tylsältä, mutta sitä se ei ole, koska säännöt pitävät yhteisön kasassa, joten niihin uskominen ja niiden noudattaminen sisältää suuria emotionaalisia lataumia ja näin tunteet käyvät kuumana eri yhteisön jäsenten kesken.

Omalla kohdalla erityisen mielenkiintoinen rangaistus oli sosiaalisen kuoleman kirous, jossa tiettyyn henkilöön kohdistetaan kirous, jonka mukaan hän on joko tiettyyn päivämäärään asti tai ikuisesti ”kuollut”, jolloin kaikki klaanin jäsenet teeskentelevät, että kirouksen saanut on kuollut ja astunut kuolleitten varjomaailmaan.

Tietenkään klaanin jäsen ei ole kuollut, mutta usko kiroukseen on niin vahva, että tämäkin uskoo olevansa näkymätön henki, joka vain vaeltaa yhteisössä, jossa kukaan ei huomioi tätä. Koska tarina sijoittuu muinaiseen jääkauteen, niin yksineläminen on lähes mahdotonta, joten suurella todennäköisyydellä kirottu yksilö kuolee nälkään tai villipedon tappamana.

Sääntöjen lisäksi kirjassa on tietenkin rakkautta, kateellisuutta ja muita inhimillisiä tunteita, jotka vielä sekoittuvat yhteisön uskomiin henkiolentoihin, mikä tekee tästä todella rikkaan lukukokemuksen, jota suosittelen kaikille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *