Jenni Kirves ja Sari Näre (toim.): Luvattu maa : Suur-Suomen unelma ja unohdus

Luvattu maa

Osta kirja itsellesi

Luin viime vuonna maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen uutuuskirjan Maailmanpoliittinen kansalliskävely, jossa pohdittiin kotimaisen ilmavoimien hakaristilippua. Tästä syntyi kiivas somekeskustelu professorin Facebook-seinällä.

Kysyin Teivaselta, löytyisikö aihepiiristä muutakin kirjallisuutta. Teivainen suositteli historioitsija Tuomas Teporan kirjoja, jotka päätyivät lukulistalleni. Satuin kuitenkin lukemaan ensin tämän kirjan, vaikkei se käsittele suomalaisen hakaristin historiaa tai ole kokonaan Teporan kirjoittama.

Otsikon mukaan tämä kirja käsittelee Suur-Suomi-ideologian kaikkia aspekteja, niin maailmankuvan kuin sen käytännön manifestaatiot. Aiheet liikkuvat suomalaisen SS-revisionismin, sotapropagandan, aikalaiskuvauksien ja marttyyriuskoanalyysien ympärillä.

Mielenkiintoisin ja paras teksti oli historioitsija Oula Silvennoisen artikkeli suomalaisten vapaehtoisten SS-miesten yrityksestä irtisanoutua Natsi-divisioonan ihmisoikeusrikoksista. Toisen maailmansodan jälkeen niin saksalaiset kuin suomalaiset SS-miehet yrittivät rakentaa myyttiä, että SS oli vain tavallinen sotilasyksikkö, joka ”vain” noudatti käskyjä.

Silvennoinen osoittaa aika perusteellisesti, että suomalaiset SS-vapaehtoiset eivät olleet vain joukko kansallismielisiä nuoria miehiä, jotka jääkärien hengessä lähtivät oppimaan vähän sotataitoja Neuvostoliiton päihittämiseen, vaan natsimielisiä rasisteja. Kirjassa väännetään rautalangasta, miten olennainen osa natsi-ideologiaa SS-joukot olivat.

Pettymyksekseni Tuomas Teporan teksti Suur-Suomi-ideologian juurista oli minulle tuttua peruskauraa, eikä siinä menty tarpeeksi syvälle. Teksti ei analysoi laajemmassa historiallisessa kontekstissa Suur-Suomi-ideologiaa ja keskittyy enemmän poliitikkojen tulkintoihin aiheesta sekä siihen, miten Suur-Suomea pyrittiin käytännössä toteuttamaan.

Toki tässä kerrotaan esimerkiksi karelialismista, mutta olen jo lukenut paljon paremmin kirjoitetun William A. Wilsonin kirjan Kalevala ja kansallisuusaate (1976) joka käsittelee samaa aihetta. Sitä huomaa, että kovin paljon ei ole uutta löydetty tästä aiheesta sitten 1970-luvun.

Toiseksi mielenkiintoisin artikkeli tässä kirjassa oli valtiotieteilijä ja sosiologi Sari Nären Taistelukenttänä Suomen nuorison sielu, joka käsitteli Suomen hallituksen harjoittamaa nuorten suomalaisten aivopesua, joka auttamatta muistuttaa nykyisen jihadistien ”nuorisokoulutusta”.

Tässä on karmivia aikalaiskuvauksia siitä, miten Suomeen perustettiin Hitler-Jugendin kaltaisia mukaisia nuorisojärjestöjä, joissa koulutettiin nuoria poikia sotilaiksi. Pahempaa oli kuitenkin marttyyriuskon iskostaminen. Suomalaisia lapsia koulutettiin uhrautumaan fyysisesti Suomen puolesta ja oikeastaan toivomaan kuolemaa rintamalla, koska silloin pääsee suoraan taivaaseen.

Ristiretkivertauskuvia ja muuta sellaista uskonnollista retoriikkaa sekoitettiin rasistisiin imperialistisiin fantasioihin, luoden kokonaisen sukupolven, joka oli täysin valmis toteuttamaan jatkosodan suunnitelmat. Kirjailija analysoikin, miten elokuvat ja kirjallisuus valikoitiin tukemaan tällaista soturikansaihannetta.

Näre ei mene niin pitkälle kuin Teivo Teivainen, joka artikkelissaan Siniristi-jihadismi? Maskulinistinen nationalismi koulujen itsenäisyysjuhlissa (2012) rinnastaa suomalaisen marttyyriuskon nykyiseen jihadismiin, mutta tämän kirjan aikalaiskuvaukset ovat hyvin samanlaisia. Tämä luku osoittaa hyvin, miten sekulaarissakin yhteiskunnassa uskonto voidaan valjastaa massamurhan oikeutukseen, vaikkei itse kristillisissä teksteissä ole samankaltaista sotaista marttyyriretoriikkaa kuin islamissa.

Mutta tämän kirjan mukaan kaikki kristityt eivät seonneet jatkosodan aikana, vaan suurin osa suomalaisista pasifisteista olivat vakaumuksellisia kristittyjä, mikä yllätti, koska oletin pasifismin olevan tuohon aikaan enemmänkin ateististen kommunistien heiniä.

Vaikka tiesin, että jatkosodassa suomalaiset yrittivät puhdistaa etnisesti karjalaiset ja pakkosuomalaistaa heidät, en tiennyt, että jo siihen aikaan moni suomalainen sotilas tajusi, miten väärin tällainen toiminta oli. Meidän omatuntomme onneksi Itä-Karjalaan rakennetut keskitysleirit eivät olleet tuhoamisleirejä.

Kirja paljastaa, että Suur-Suomi-ideologia oli lähempänä Natsi-Saksan Elintila-ideologiaa kuin tiesin. Alkuperäisissä suunnitelmissa me työntäisimme kaikki slaavilaiset Uralin taakse ja orjuuttaisimme jäljelle jäävät ”epäpuhtaat” kansat palvelemaan suomalaisia talonpoikia. Suunnitelmiin kuului muuttaa Venäjän länsiosat suuriksi siirtokunniksi, jotka muuttuisivat Suomen vilja-aitaksi.

Natsi-Saksalla oli samanlainen suunnitelma. Se tässä harmittaa Taporan tekstissä. Esimerkiksi Timothy Snyderin kirjassa Tappotanner : Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä (2010) todetaan, että Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto olivat toteuttamassa Euroopassa sen, mitä länsimaiset imperiumit olivat toteuttamassa omissa siirtokunnissa jo satoja vuosia.

Suur-Suomi ideologia muistuttaa hyvin paljon tällaista imperialistista ajattelua, mikä vähän kertoo, miten me kaikesta ”pieni ja itsenäinen kansa” -puheistamme huolimatta olimme imeneet kulttuurimme laajan maailman ideologioita. Jos onnistuimme omaksumaan rasistisen imperialistisen ajattelutavan, mitä muita asenteita ovat peräisin muualta?

Ainakin itselle tulee mieleen n-sana, jota moni suomalainen puolustaa toteamalla, että se ei voi olla rasistinen, koska meillä ei ollut orjia. Ei meillä ollut imperiumiakaan, mutta selvästi yritimme rakentaa sen samalla mallilla kuin brittiläiset 1500–1800-luvuilla. Ideat voivat siis liikkua kauas alkuperämaasta ja kulttuurista ja silti vaikuttaa muihin kansoihin, vaikka näillä on eri kulttuuri ja historia.

Esimerkiksi tutkija Oliver Roy on kirjoittanut Globalized Islam -kirjassaan siitä, miten länsimaiset ideologiat ovat matkustaneet arabimaihin ja vaikuttaneet negatiivisesti islamiin.

Luvatun maan toinen yllätys oli myöskin, miten luterilainen kirkko oli innokas pakkokäännyttämään ortodoksikarjalaiset. Oikeastaan luterilaisen kirkon käännytystyö oli sen verran aggressiivista, että Suomen armeija joutui hillitsemään sitä, koska se ajoi itäkarjalaiset vastustamaan suomalaisia miehittäjiä, vaikka sitä ennen Neuvostoliitto oli kohdellut karjalaisia brutaalisti.

Suurin ongelma tässä kirjassa on artikkelien epätasaisuus. Tässä on pyritty käsittelemään kaikkia teemoja, mitä suur-Suomi ideologiaan liittyy, eivätkä kaikki olleet yhtä kiinnostavia tai hyvin kirjoitettuja. Joissakin teksteissä on näppäimistövirheitä ja jopa kokonaisia kappaleita on painettu kaksi kertaa peräkkäin.

Luvattu maa : Suur-Suomen unelma ja unohdus on artikkelikokoelmana aika epätasainen teos, jossa on joitain hienosti kirjoitettuja artikkeleita, mutta kokonaisuutena tämä on vähän kömpelö teos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.