Henna Karppinen-Kummunmäki: Minä ja Marilyn : Pin-upin historia

Minä & Marilyn

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Henna Karppinen-Kummunmäki tunnetaan naisten ja tyttöjen kulttuurihistorian tutkijana. Hänen uusin kirjansa syventyy pin-up-kuvien ja -kulttuurin maailmaan, mistä ei ole aikaisemmin ilmestynyt suomenkielistä kirjaa lainkaan. Kirjassa erityishuomiota saa Marilyn Monroe, jolle pin-up-kuvat olivat alusta alkaen olennainen osa uraa. Hänen kuvansa edustivat huippuunsa viritettyä miehistä fantasiaa naisen ruumiista, joka on samalla seksikäs ja viaton. Monroen edustamassa pin-up-kuvastossa naisellisuus on katsojan, miehen hallinnassa, mikä tekee niistä pohjimmillaan vähemmän vaarallisia, sillä nainen on pohjimmiltaan vieras, toinen, Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa.

1950-luvulta lähtien yleistyi tällainen konservatiivinen, jopa antifeministinen, kuvasto, jossa nainen ei ollut enää omatoiminen ja itsevarma, vaan hänen tehtävänsä oli miellyttää miestä. Tällainen lapsenomainen seksiobjekti on sitä mitä itsekin olen mieltänyt pin-upiksi, mutta kuten käy ilmi, pin-upissa on kyse paljon muustakin.

Kirja aloittaa burleskista, 1800-luvun parodiaesityksistä, joissa esitettiin tunnettuja teatterikappaleita hieman muunneltuina vulgaareina versioina. Näytösten keskiössä oli vähäpukeiset näyttelijättäret, jotka esittivät sekä mies- että naisosat, mikä oli hyvin epäsovinnaista aikanaan. Näyttelijät paitsi omaksuivat lavalla rohkeita rooleja, heille myös sallittiin nämä roolit lavan ulkopuolella. Tabuja rikkovat naistähdet antoivat faneilleen niin kutsuttuja vierailukortteja, joita voi pitää varhaisena pin-upin muotona, ja siinä samalla he loivat aivan uudenlaista seksuaalista kuvastoa naisille.

Vaikka burleskin suosio osottautui väliaikaiseksi, omaksuivat myöhemmät naisnäyttelijät tämän kuvaston itselleen, kuten teki myös naisasialiike. Tämä varhaisaikojen pin-up esitti naiset nimenomaan itsetietoisina, seksuaalisina ja ammattimaisina toimijoina. Läpi kirjan nouseekin esiin kiinnostava kysymys siitä, milloin “itsensä esittely” voi olla voimaannuttavaa ja rajoja rikkovaa ja milloin kyse on enemmän siitä, että naisella ei oikeastaan ole hirveästi vaihtoehtoja. Kyse on usein varmasti kummastakin. Marilyn Monroe muistetaan usein uhrina, mutta hän oli myös aktiivinen toimija, joka rakensi hyvin taitavasti roolejaan ja julkisuuskuvaansa.

Sukupuolten väliset valtasuhteet murtuivat edelleen toiseen maailmansotaan tullessa, jolloin jo 60% Yhdysvaltojen naisväestöstä kävi töissä. Nyt tavallinenkin nainen saattoi ilmentää itsevarmaa seksuaalisuutta. Yllättävää kyllä, näihin aikoihin myös suuri osa miestenlehtien tilaajista oli naisia, mikä kertonee siitä, miten lehtien naisihanne tuntui houkuttelevalta myös naisten mielestä.

Sodan jälkeen tilanne muuttui kuitenkin nopeasti päinvastaiseksi. Miehet palasivat rintamalta kotiin, ja naistenkin oli syytä palata takaisin hellan äärelle. Naisia massairtisanottiin töistään ja itsenäisestä uranaisesta tulikin yhtäkkiä vanhanaikainen ja jopa halveksittava ilmestys, Karppinen-Kummunmäki toteaa. Tämä ei näkynyt pelkästään pin-up-kuvien muutoksessa, vaan myös laajemmin populaarikulttuurissa. Nainen oli joko miehestä riippuvainen viehättävä kotirouva tai hieman lapsenomainen, jopa nöyryytettävä, seksiobjekti.

Tämän valtavirtakuvaston rinnalla oli myös vireä vastakulttuuri, jonka pin-up-kuvissa naiset saattoivat edelleen esiintyä itsevarmoina ja aggressivisina. 1960-luvulta lähtien pin-up-kuvat muuntuivat osaksi muita alakulttuureita, kuvataidetta ja feminististä aktivismia, samalla kuin miestenlehtien sisältö alkoi edustaa jo ihan erilaista maailmaa. Pin-upista alkoi tulla vähitellen memorabiliaa, muisto menneestä, mitä se tietyssä mielessä tänäkin päivänä edustaa, Karppinen-Kummunmäki päättää.

Lopussa annetaan vielä lyhyt katsaus nykyajan pin-upiin, jonka kantavia teemoja on salliva ja valtavirtaa vastaan oleva kauneusihanne sekä kehopositiivisuus, eli palataan jälleen voimaannuttavan naisellisuuden teemaan. Feministinen näkökulma on kirjassa tervetullut lisä, vaikka lyhyessä kirjassa ei päästäkään analysoimaan pin-up-kulttuuria mitenkään hirveän syvällisesti; 150-sivuinen kirja on nopeasti luettu. Positiivista kyllä, kirja on kuitenkin runsaasti kuvitettu ja kirjassa myös esitellään lyhyesti tunnetuimpia pin-up-taiteilijoita, kuten legendaarinen Alberto Vargas. Minä ja Marilyn on siten tiivis alustus kiinnostavalla aiheelle, johon kannattaa tutustua jos aihe on jäänyt vieraaksi, mutta aiheeseen vihkiytyneille kirja tuskin tuo hirveästi uutta tietoa.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka haluaa sarjakuvien valloittavan maailman. Siinä sivussa tulee luettua myös kaikenlaista muuta kirjallisuutta, josta tietokirjallisuus erityisesti herättää uteliaisuuden: voi kun olisikin mahdollista tietää kaikesta kaikki! Kaikki vinkit »

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 275 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...