Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Runoilija Lauri Otonkoski on Helena Sinervon lisäksi ainoa, joka on voittanut Tanssiva karhu -palkinnon useammin kuin kerran. Ensimmäinen voitto tuli tällä Otonkosken neljännellä runokokoelmalla vuonna 1996.
Musta oli valkoinen on matkapäiväkirja: alkulehdet kertovat, että se on kirjoitettu Grassinassa, Toscanassa, syksyllä 1994. Ilman tätä mainintaakin olisi ollut vaivatta pääteltävissä, että ulkomailla on oltu. “Tämän päivän sensaatio on se, / että siinä missä pohjoinen Eurooppa on holvi, / ja eteläinen kupoli, / on Suomi pikemminkin töllin oloinen.”
Kokoelma päättyy runoon “Mun lapsille”, kirjeeseen runoilijan lapsille, ja sen kolmeentoista jälkikirjoitukseen. Ilman tätä, kokoelma olisi tuntunut vähän keskinkertaiselta. Ihan kivalta, hyviä hetkiä kyllä, mutta yleisvaikutelma vähän huoneenlämpöinen. Kirje piristi. Se kertoo tapahtumista Italiassa, kaipauksesta (“Minä kaipaan teitä niin kuin puu kaipaa lastujaan”). Kotiin on ikävä, vaikka maailmallakin viihtyy.
Luumupuun vieressä kyyhkyslakka,
ikuinen kotiinpaluun vietti,
minulle vähän vieras, vähän,
vain vähän.
Kokonaisuutena Musta oli valkoinen -kokoelmasta jäi siis ihan hyvä mieli, vaikka Otonkosken runous ei nyt sieluani lopulta niin vahvasti hivellyt. Tästä “Tuokiontäysi”-runon alusta pidin kuitenkin kovasti:
Niin varhain niin kiire, kuin synonyymi olisi syntynyt
ennen sanaa, aamun valaistua
jalkoihini sopivat jäljet
eilisestä tähän ympärillä kulkevaan hetkeen,
ja vain sanomalla
huomenta
suljet keuhkojen alle lippaaseen liian monta
hiljaisuudessa tuijottavaa tarkoitusta.
