Herman Koch: Suomen päivät

Osta kirja itsellesi

Ainahan meitä suomalaisia kiinnostaa, mitä mieltä maailmalla ollaan meistä, ja jos tämän kertoja on vielä niinkin merkittävä kirjailija kuin Herman Koch, niin sitä suuremmalla syyllä. Koch on aina ollut yksi monista lempikirjailijoistani, ja hänen romaaninsa Illallinen kuuluu varmaankin parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon.

Suomen päivät olisi helppo sijoittaa omaelämäkerrallisten teosten joukkoon, ja tällaista ainesta se käsittääkseni sisältääkin paljon, mutta mielestäni on tärkeätä muistaa, että kyse on kuitenkin fiktiosta, kutsutaan sitä nyt sitten vaikka autofiktioksi. Suomen päivät on romaani, mutta sellaisena hyvin
mielenkiintoista luettavaa.

Kirjan alussa, vuonna 1973, nuori amsterdamilainen Herman on päättänyt tehdä täydellisen suunnanmuutoksen elämässään, ja se johtaa hänet kauas lumiseen Pohjois-Karjalaan apupojaksi maatilalle. Herman opettelee talon tavat, lypsää ja ahertaa metsätöissä. Kovin käytännölliseltä hän ei ymmärrettävästi tunnu, mutta sitäkin sitkeämmältä. Samalla hän oppii jotain Suomen kielestä ja mielestä; puheliaista karjalaisista, jotka utelevat yksityiskohtia pojan menneisyydestä, tuntuvat kovin koskettavalta tämän kaksi sanaa: äiti kuollut. Niillä pääsee eteenpäin. Ja kuinkas muuten, oppivuoteen sisältyy myös hentoinen kauniisti kuvattu romanssi.

Mutta suurin osa kirjasta puhuu kuitenkin muusta kuin Suomesta. Se kertoo Hermanin kehitysvuosista Amsterdamissa, hänen suhteestaan äitiin, isään ja tämän rakastajattareen, hiukan epämiellyttäväksi kuvattuun leskirouvaan. Kunnollisen keskiluokkaisen perheen dynamiikka on pelottavalla tavalla vinossa; kaikki tietävät isän suhteesta toiseen naiseen, mutta kukaan ei ole tietävinään, kunnes äidin kuoltua tästä leskirouvasta tuleekin yhtäkkiä todellinen.

Ja paljon puhutaan niin monista nuoren pojan elämään kuuluvista asioista: kavereista, koulusta, mopoista ja moottoripyöristä – Koch kuvailee tätä maailmaa herkullisin ja uskottavin yksityiskohdin, ikään kuin kertojanääni härnäisi lukijaa: onko tämä totta, onko tämä keksittyä vai todella tapahtunut aidolle kirjailijanalulle nimeltään Herman Koch? – Tämän kirjailija myöntääkin teoksen lopussa; hän sanoo rakastavansa kertojalla leikittelyä, faktan ja fiktion sekoittamista, epäluotettavaa kertojaa, joka on tullutkin esille jo hänen aiemmissa kirjoissaan. Tästä pidin romaanissa kovasti, koska kaikki on Kochille tyypillisellä tavalla hienovaraista ja ehkäpä vähän ironistakin.

Mutta entä sitten vielä me suomalaiset? Se alun kiinnostava kysymys? Kyllä Koch on kovasti hienotunteinen ja ystävällinen, ainoastaan kerran kuulemme karun totuuden ulkonäöstämme:

”Suomalaisissa kaikki oli pyöreämpää ja leveämpää, heidän silmänsä olivat taaempana kasvoissa, usein näytti siltä kuin heidän täytyisi kurkkia pyöreitten poskiensa takaa, aivan kuin he luuraisivat harjanteen tai hiekkasärkän takana.”

No niin, siinäs saitte. Mutta kovasti minä silti pidin tästä kirjasta.

Tuija

Olen Tuija ja olen suhtautunut intohimoisesti kirjoihin ja lukemiseen jo yli 50 vuoden ajan. Myös työni on kirjojen parissa puurtamista, sillä toimin tietopalveluneuvojana Tampereen yliopiston kirjastossa. Luen mieluiten kaikkea laatukirjallisuutta dekkareita ja tyttökirjoja unohtamatta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...