Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin hiljattain Tero Tähtisen kiinnostavan kirjan Kuunkajoa lootuslammella : kiinalaisen kirjallisuuden historiaa. Kirja päätyi kiinalaiseen nykykirjallisuuteen, mutta ei lopulta käsitellyt sitä hirveän syvällisesti muutamaa nykykirjailijaa lukuunottamatta. Megan Walshin The Subplot on erinomaista jatkoa Tähtisen kirjalle, sillä se jatkaa suoraan siitä mihin Kuunkajoa lootuslammella loppui, eli Mo Yaniin ja miten Nobel-voittajan satiirinen kirjallisuus onnistuu väistelemään sensurointipyrkimyksiä.
Kirjallisuuden sensurointi on Kiinassa tosiasia ja tämä näkyy tavalla tai toisella koko kirjallisuuskentällä ja siten myös tässäkin kirjassa. Sen ymmärtäminen, missä sensuurin rajat tarkalleen ottaen menevät, on paljon vaikeampi kysymys. GAPP (The General Administration of Press and Publications) on vastuussa Kommunistiselle puolueelle siitä, mitä Kiinassa saa julkaista ja mitä ei, mutta se ei ole julkaissut mitään virallisia ohjeistusta kustantamoille ja kirjailijoille. Käytäntö johtaa itsesensuuriin kun kirjailijat, toimittajat ja kustantamot eivät voi tietää tarkkaan, mikä sisältö on hyväksyttävää ja mikä ei.
Useimmat rajoitteet liittyvät kuitenkin julkaisuun, levitykseen ja näkyvyyteen, eikä niinkään kirjoittamisprosessin sinänsä. Kiinnostavaa kyllä, ulkomaankielisillä käännöksillä on enemmän liikkumatilaa, sillä niitä ei pidetä samalla tavalla maansisäisenä uhkana – ainakaan toistaiseksi. Sensuurin vaikutukset kiinalaiseen kirjallisuuteen ovat joka tapauksessa monessakin mielessä kiinnostavat. Kun suora kritiikki on mahdotonta, kirjoittajat turvautuvat usein symboliikkaan, metaforiin ja monitasoisiin allegorioihin. Jos vaikeita aiheita ei voi käsitellä tietokirjallisuudessa, saatetaan suosiolla turvautua romaanikirjallisuuden keinoihin. Science fiction erityisesti on tällä hetkellä Kiinassa suosiossa, ja mikäpä olisikaan parempi keino luoda ajallisesti kaukaisia vertauskuvia nykymaailman ongelmille.
Kirjassa on kuitenkin luvassa paljon eksoottisempiakin kirjallisuusgenrejä. Erikoisin lienee siirtotyöläisten runousliike, eli maaseudulta suurkaupunkeihin muuttaneet matalapalkkaiset työläiset, jotka ovat alkaneet kirjoittaa runoja omasta elämästään. Kuuluisin heistä on Xu Lizhi, Foxconnin työntekijä joka hyppäsi ostoskeskuksen katolta kuolemaansa. Siirtotyöläisten runoudesta onkin romantiikka usein kaukana, ne kuvaavat usein köyhyyttä, yksinäisyyttä, vieraantumista, työn rutiineja ja ihmisoikeusongelmia.
Toisaalta taas Kiinan verkkojulkaisualustat tarjoavat aivan erilaista kirjallisuutta, poskettomat mittasuhteet saavia nettiromaaneja täynnä toiveiden täyttymistä, yliluonnollisia kykyjä ja suurta menestystä. Siirtotyöläisten runojen tylyt realiteetit ja valtafantasioita viljelevät nettiromaanit tuntuvat kaikin tavoin edustavan ihan erilaista kerrontaa, mutta ne kummatkin kertovat omalla tavallaan kiinalaisen kilpailuyhteiskunnan haasteista.
Walsh kertoo myös nettiromaanien kirjoittajien työstä. Tahti on hirmuinen, ja kirjoittaminen jatkuu vain jos onnistuu pitämään yleisönsä huomiota yllä, sekä optimoimaan tekstinsä algoritmien ehdoilla. Joskus valtion sensuuri iskee yllättäen kyntensä, eikä ole harvinaista, että yritteliäiden kirjoittajien tekstit vain häviävät bittiavaruuteen. Silti, jos riskit on isot niin on voitotkin, kuten osoittaa Kiinan suuri kirjallinen menestys Tang Jia San Shao, joka nettosi pelkästään vuonna 2017 kirjoistaan 18 miljoonan dollarin tulot.
Naisten suosima danmei-kirjallisuus, eli miesten välinen homoerotiikka on myös iso juttu, ja paljon suositumpaa kuin heteroromantiikka. Olen itse ihmetellyt mikä tässä oikeastaan vetoaa, mutta kyse on Walshin mukaan sukupuoliroolien murtamisesta. Heteroromantiikkaa rasittaa se, että naisten rooli on niin rajoitettu. Vaatimukset naisten neitsyydestä, alistumisesta, uran hylkäämisestä perheen vuoksi ja niin edelleen, eivät enää vetoa naisiin. Onkin muuten aika hämmentävää, että naisten on helpompi kuvitella itsensä toiseksi osapuoleksi miesten väliseen romanssitarinaan kuin kuvitella naisen ja miehen välinen rakkaustarina, joka oikeasti olisi tasa-arvoinen. Kirjan kirjoittamisen aikaan danmei oli valtion taholta hieman paheksuttua, mutta enimmäkseen kuitenkin ok. Tänä vuonna linja on kuitenkin yllättäen koventunut, ja lukuisia kirjailijoita on pidätetty.
Walsh sanoo myös sanasen kiinalaisesta dekkarimaailmasta, joka eroaa länsimaisesta aika tavalla ja pikaisesti myös maailman suurimmista sarjakuvamarkkinoista. Tästä olisin halunnut lukea enemmänkin. Kiinalainen underground-sarjakuva kuulostaa erityisen kutkuttavalta, sillä se usein käsittelee hieman tabua aihetta, mielenterveysongelmia.
Olisin toivonut kirjaan myös lukua jossa käsitellään kiinalaista tietokirjallisuutta, se kun sattuu olemaan itselleni se genre, jota eniten luen. The Subplot tarkastelee kuitenkin vain romaanikirjallisuutta, joka muodostaa noin 7% Kiinassa julkaistuista kirjoista. Kolmannes koostuu self-help -kirjallisuudesta ja loppu sitten tarkemmin määrittelemättömästä tietokirjallisuudesta. Toisaalta ehkä tämä valinta on sikäli ymmärrettävissä, että juuri tietokirjallisuus on Kiinassa ongelmissa sen suhteen mitä voi sanoa ja mitä ei. Romaanikirjallisuus kuitenkin pystyy jollain tasolla luovimaan sääntöjen ympäri, ja jopa luomaan jotain omintakeista niin tehdessään. The Subplot ei siten ole vain kertomus kirjoista, vaan siitä, miten kirjallisuus liittyy valtaan, identiteettiin ja myös tulevaisuuden suuntiin.