Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Toiste en suostu katoamaan

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Emilia Kukkalan esikoisromaani Kaiken jälkeen oli hilpeä ja haikea vaellusromaani, jossa Prisman kassa ja pitkän linjan punkkari Laina lähtee reissuun etsimään itseään. Perinteisen miehekkäässä roolissa nähtiin nainen ja kirja oli muutenkin hyvin raikas ja raivokas.

Nyt Kukkala on sukunimeltään Männynväli ja tyylilajina on romaanin sijasta essee. Raivokkuus ja raikkaus eivät sen sijaan ole kadonneet mihinkään. Esseet pureutuvat luokkaan ja sukupuoleen, elämään ja kuolemaan, liikkeeseen ja periferioihin.

Kokoelman avaava nimiessee käsittelee sukupuolta: ensimmäinen katoaminen tapahtui nuorena, kun naiseus muuttui taakaksi, josta kannatti irtisanoa. Männynväli oli ”yksi jätkistä”, joka on perinteinen sisäistettyä naisvihaa ilmentävä selviytymiskeino. Sen jälkeen kun parikymppisenä naiseuden mielekkyys alkoi taas löytyä, sukupuolesta tuli identifikaatiokysymys ja sitä myöten perusteellinen tunne ylenkatsotuksi ja ohitetuksi tulemisesta.

Identiteettikäsityksen kannattajilla on tietenkin sinänsä erinomaisen kannatettava pyrkimys, ettei ihmisiä, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa tai olevansa binäärin ulkopuolella, syrjittäisi. Tämä pyrkimys ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että biologisesta naiseudesta puhumisesta tulee lähes rikollista.

Aika nopeastihan saa TERF-leiman, jos puhuu biologisesta naiseudesta. Bioessentialismiin ei ole toki syytä vajota, mutta jopa naissukupuolen häivyttämiseen yltävä puheenparsi voi olla naisten terveydellekin haitallista. Tässä puheessa on myös mielenkiintoista se, miten se aina kohdistuu vain naisiin. Mieheyden olemuksesta ei väännetä samalla tavalla.

”Likainen luokka eli kadonneet työläiskirjailijat” käsittelee kirjallisuutta ja työväenluokkaa. Työläiskirjailijoiden perään kysellään silloin tällöin, mutta aina sitä ei kyetä tai haluta tunnistaa: Männynväli käyttää esimerkkinä omaa esikoisteostaan, jota ei sen päähenkilön vahvasta työläistausta huolimatta haluttu nähdä työväenluokkaisena, sen henkilöt kun olivat ”liian omatoimisia ja taitavia edustaakseen työväenluokkaa”. Tätäkin esseetä tekisi mieli lainailla runsaasti, sen verran osuvia havaintoja Männynväli tekee siitä, miten hyvän kirjallisuuden kriteerit tuntuvat osuvan kovasti yksiin keskiluokkaisen kirjallisuuden kanssa. Tunnistavatko kriitikot tyylejä, joilla tämän päivän työväenluokkaista kirjallisuutta kirjoitetaan ja osataanko niiden hienoutta nähdä sellaisena kuin se on, omilla ehdoillaan?

Esseen ”Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki” lähtökohdan kanssa on harvinaisen helppo olla samaa mieltä. Rikkaiden pohjaton usko omaan erinomaisuuteensa ja varallisuutensa oikeutukseen on hämmentävää, samoin se, miten maailman ongelmia halutaan vierittää köyhien syyksi, kun äärimmäisen rikkaiden ihmisten harteilla nojaa todellisuudessa tuntuvasti raskaampi taakka. Kun sanotaan, että ihmiset ovat vastuussa omasta toimeentulostaan, jätetään sanomatta, että rikkaiden toimeentulo se vasta onkin köyhien vastuulla. Ilmastokriisiä vauhdittaa rikkaiden saamat valtavat tulonsiirrot ja mahdollisuus hyötyä alipalkkauksesta ja työvoiman riistosta.

Tämän ärhäkän kolmikon jälkeen Männynväli käsittelee saunomisen metafysiikkaa ja metsää läsnäolon akatemiana; pyhyyttä, suremista ja kuoleman läheisyyttä. Miten elää surun kanssa, etenkin jos suree ilmastokatastrofin ja lajikadon kokoisia asioita? Yhteiskuntarauhan kannalta on toki tärkeää, ettei mikään järkytä meitä liiaksi. ”Pako periferiasta” -essee pohdiskelee matkailun oikeutusta ekologisesta kontekstista ja toisaalta globaalin oikeudenmukaisuuden kannalta. Kysymykset ovat vaikeita ja mutkikkaita.

”Hardcore: Elämä” on runomuotoinen rakkaudentunnustus punkskenelle ja kaikelle sille, mitä se on Männynvälille antanut. ”Piti tulla viha–rakkaus-essee skenelle, / josta olen pääsemättömissä. Tuli rakkausessee.” Lopuksi ”Ruumis puhuu” käsittelee vielä kirjoittamisen pakkoa, joka Männynväliä ajaa, ja kaikkea sitä pyöritystä, jonka keskelle hän on bloggaajana joutunut. Millaista on olla kirjoittaja nyt? Lukeneidenkin ihmisten lukutaito tuntuu heikenneen, Männynväli huomauttaa: tekstin ja kirjoittajan välille vedetään herkästi yhtäläisyysmerkit, tekstilajeja ei eroteta toisistaan, tekstin on oltava helppotajuista ja yksiselitteistä, jotta ei tule sanomista.

Kysymys ”pidätkö kirjoittamisesta” on yhtä mielekäs kuin ”pidätkö kusemisesta”. Pidän siitä, että ei ole kusihätä.

Toiste en suostu katoamaan on nautinnollinen, ravisteleva esseekokoelma, joka viihdyttää ja herättää takuuvarmasti ajatuksia. Männynvälin kanssa ei ole pakko olla samaa mieltä, mutta kyllä näille näkemyksille kannattaa ajatteluaan altistaa. Ainakin työväenluokkaisen kirjallisuuden perään haikailevien kannattaa katsastaa, mitä Männynvälillä on sanottavaa. Muutenkin suosittelen tätä lämpimästi erityisesti eri mieltä olevilla: mitä oikeistolaisempi lukija, sitä tehokkaamman reaktion nämä esseet saanevat aikaan.

Mikko

Kirjavinkkien päätoimittaja Mikko Saari lukee kirjoja laajasti, mutta enimmäkseen uusia naisten kirjoittamia kirjoja. Mikko pelaa monimutkaisia lautapelejä ja päätoimittaa Lautapeliopasta. Työkseen Mikko tietää WordPressistä kaiken, mitä tietää tarvitsee. Instagramissa Mikko on @mikko_lukee. Kaikki vinkit »

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 301 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...