Syyskuussa 2024 esikoisteoksensa julkaissut Anne Dahl käsittelee Sinussa asuu tuulet -kirjassaan ylisukupolvista häpeää, salaisuuksien, vaikenemisen ja poiskatsomisen kulttuuria.
Haastattelin Dahlia sähköpostitse joulukuussa 2024.
Mistä Sinussa asuu tuulet sai alkunsa? Millainen oli sen matka pöytälaatikosta julkaistuksi esikoisromaaniksi?
Olin jäänyt pois korporaatiomaailmasta. Elämässä oli uudenlaista aikaa ja tilaa, tilaa ja aikaa myös luovuudelle. Elettiin korona-aikaa ja elämässä oli muutoinkin mahdollisuus uudenlaisiin ratkaisuihin.
Opiskelin korona-aikana yliopiston kursseja, muutin maatakin ja elämänrytmi muuttui, mutta ennen kaikkea oli mahdollisuus haaveiden toteuttamiseen ja huomasin hyvin nopeasti, että koko ajan taustalla ollut piiloajatus kirjoittamisesta nousi pintaan ja halusin vain kirjoittaa.
Olen kirjoittanut pitkään, se kai on esikoiskirjailijoille tyypillistä. Olen myös opiskellut myös kirjallisuutta ja kirjoittamistakin mutta nyt siis muutama vuosi sitten ryhdyin kirjoittamaan tavoitteellisesti, aluksi runoja ja novelleja ja ajatus romaanista tuli vasta kirjoitusprosessien edetessä.
Olen kirjoittanut ”aina” ja nuorena halusin kirjailijaksi. Opiskelin Tampereen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja haaveilin kirjailijuudesta, mutta opintojen aikana ymmärsin, ettei maailma ole valmis kuuntelemaan minua, ettei kirjallisuudella elä ja elämä, matkat ja lopulta perhe vei mukanaan.
Mutta vihdoin löytyi oikea aika ja paikka ja asetuin haaveiden pariin, alttiiksi.
Osallistuin korona-aikana useisiin verkkokursseihin ja yksi kursseista oli syksyllä 2022 Kriittisen korkeakoulun Luovan kirjoittamisen jatkokurssi, jolla kirjoitettiin pikatahtiin novelleita.
Kurssin ensimmäinen novelli, aiheesta ”salaisuus” on tämän kirjani lähtökohta. Kirjoitin tuolloin, reilut kaksi vuotta sitten, muutoinkin novelleja – kirjoituskilpailuihinkin ja sain novellejani antologioihin ja nettisivustoille ja julkaisut ylläpitivät uskoa omaan kirjoittamiseen, vaikka kustantamoista sain lähettämiini käsikirjoituksiin hylkäysmeilejä tai pelkkää hiljaisuutta.
En luovuttanut ja koska ”salaisuus”-novellista jäi mielenpäälle Juippi ja vaikka en ollutkaan ajatellut kirjoittaa romaania vaan pysytellä runoissa ja novelleissa, novellikokoelmassa, juipin tarina kiehtoi (vaikka sitä ei vielä ollut) ja ryhdyin työstämään romaania.
Juippi, sieltä ”salaisuus”-novellitehtävästä on siis kirjan lähtökohta. Aloitin kirjan keskeltä ja kirjoitin juipille mennyttä, menneisyyttä ja historiaa ja matkan varrelle nykypäiviin muita kiinnostavia (minua kiinnostavia) ihmisiä ympärilleen.
Miten päädyit kirjassa juuri tällaiseen rakenteeseen? Kirjassa ei ole yhtä päähenkilöä, vaan tarina kulkee suvun sisällä, sitten toiseen sukuun ja liikkuu ajasta toiseen. Koko ajan mukana kulkee se päiväkirja. Mikä sai sinut valitsemaan juuri tämän kerronnallisen välineen?
Halusin kirjoittaa fragmentaarisen ajassa ja paikassa liikkuvan romaanin. En halunnut autofiktiota tai suoraan omaan elämääni liitettävää tekstiä. Halusin erilaisia henkilöitä ja rakastin sitä, miten koko kirjoittamisen prosessin ajan sain mielialan mukaan vaihdella erilaisten ihmisten maailmoissa, puhua heidän murteellaan, vaeltaa heidän ajatuksissaan.
Se oli ihanaa.
Halusin novellimaisen rakenteen. Fragmentteja. Välähdyksiä. Eri periodeja. Halusin liikkua eri paikoissa.
Halusin kirjoittaa sellaista, mitä itse haluaisin lukea.
Halusin korostaa henkilömäärällä – esimerkiksi ylisukupolvisessa häpeässä ja puhumattomuudessa ja rakenteellisessa ulkopuolisuudessa – miten tavallista ja liian tuttua se on. Miten ihminen kantaa huomaamattaan mukanaan häpeää, joka muokkaa hänen elämäänsä, usein pienentää kokemusta, vaikka se voi olla myös voima, jonka varassa voi kannatella itseään eteenpäin.
Halusin korostaa usean henkilön voimin, miten usein ihminen jätetään yksin, miten hänen ohitseen katsotaan, miten hänet upotetaan puhumattomuuden suohon olkoonkin, että ”kaikki” saattoivat tietää, olisivat voineet halutessaan auttaa mutta eivät osanneet tai halunneet tai jopa saivat lohtua ajatuksesta, että itse olivat välttyneet onnettomuudelta (poiskatsomisen synti).
Lisäksi halusin menneiltä vuosikymmeniltä osoittaa sen, että naisen osa ei aina ollut helppo. Sodanjälkeisessä Suomessa miesvalikoimaa oli vähemmän ja sodan vaurioita kantoivat niin miehet kuin naisetkin, mutta naiset usein ilman yhteiskunnan antamaa ”lupaa”. He kärsivät omat haasteensa miestensä haasteiden rinnalla. Moni jäi yksin. Liian moni.
Halusin myös kirjoittaa rakkaudesta ja ystävyydestä. Siitä, että ystävän voi löytää ja sielunveljeyttä voi kokea, rakkauttakin, tahoilta, joista ei uskoisi sitä löytävän ja ystävyys ja rakkaus ystävään voi olla aivan yhtä tärkeää, tärkeämpääkin, kuin perheen mukana annettu sukulaisuusrakkaus tai -suhteet.
Halusin myös kosketella aiheita huonosta vanhustenhoidosta, alkoholismista, masennuksesta, lähisuhdeväkivallasta, lapsettomuudesta, saman sukupuolen välisestä rakkaudesta (piilotetusta ja näkyväksi tuodusta).
Kirjoittamiseen ajatukset tulevat elämänkokemuksista, kirjallisuudesta, tutkimuksista, opinnoista, mielikuvituksesta.
Halusin kuljettaa mukana niin päiväkirjaa kuin toistakin lohtua tuovaa elementtiä, musiikkia, osoituksena, että lohtua voi saada, vaikkakaan siitä ei kyetä puhumaan. Jotkut asiat ovat liian kivuliaita puhumiseen, jakamiseen varsinkin jos jakamisen kulttuuria ei ole ja usein mm seksuaalisuuteen tai seksuaalirikoksiin liittyy valtavasti häpeää, josta on vaikea puhua. Lisäksi ainakin ennen, ei ollut tarjolla apua, keskustelupiirejä ja -ryhmiä, kirjallisuutta, terapeutteja, vertaistukekaan.
Halusin osoittaa rakenteelliset ongelmat, ongelmalliset perhesuhteet, kulissien merkityksen – ja haasteet!
Luvut nimesin musiikkikappaleiden mukaan.
Kuuntelin kirjoittaessa paljon musiikkia ja Spotifyyn tein listat niin kirjoittamisen aikaisen musiikkiin kuin niihinkin kappaleisiin, jotka kulkevat mukana kirjan eri luvuissa.
Musiikilla halusin markkeerata lukijalle aikakautta, asettaa lukijan tiettyyn periodiin ja toki asettaa itsenikin tietynlaiseen moodiin kirjoittaessa.
Monesti kävi niin, että edellisen päivän kirjoittaminen tuli seuraavana päivänä yllätyksenä itsellenikin! Teksti kumpusi jostain tuntemattomasta, en tiedä mistä. Se oli maagista ja ihanaa ja hallitsematonta 🙂
Teoksessa käsitellään ylisukupolvista häpeää. Miten ajattelet, että tämä ilmiö vaikuttaa naisiin nyky-yhteiskunnassa?
Ylisukupolvista häpeää on ja sitä esiintyy myös kirjallisuudessa. Ulkopuolisuus, köyhyys, luokkaerot, henkinen häpeä – kaikki hyvin käytettyjä teemoja kirjallisuudessa miltei ympäri maailman. Uskon, että nyt kun rakenteelle on tarjolla enemmän jo sanoitettuja tunteita ja tietoa on helpommin saatavilla ja matalankynnyksen mahdollisuutta tunteiden ja kokemuksien käsittelyyn ja osaamista myös itsereflektioon, olemme mahdollisuuksien matkalla.
Edelleen, luulen, että valitettavasti on myös kirjassanikin paljon kuvaamaani puhumattomuuden ja poiskatsomisen kulttuuria, että yksinäisyys ja kokemus merkityksettömyydestä ovat edelleen aivan liian arkipäiväisiä ja vievät ihan liian monelta ihan liian turhaan elämäniloa ja jaksamista arjessa.
Miten lähestyit kirjan hahmojen rakentamista? Onko joku hahmo sinulle erityisen läheinen? Koetko, että jokin hahmoista oli erityisen haastava kirjoittaa? Miksi?
Useimmat hahmot löysivät tiensä kirjaani ihan itse. Tarina, mielikuvitus, kirjoittamisen taika ja itseäkin kiinnostavat elämänkohtalot veivät tekstiä eteenpäin ja he aivan kuin salaa kirjoittivat itsensä kirjaan. Toki nyt löydän monta hahmoa ja paikkaa, jotka ovat ehkä vilahtaneet liki omia kokemuksiani.
He ovat kaikki läheisiä, mutta jostain syystä juipilla saattaa olla paikka sydämessäni muita syvemmällä. Hänen tarinastaan tämä kirja kuitenkin alkoi.
Kirjassa käsitellään raskaita aiheita. Miten pidit huolta omasta jaksamisestasi kirjoittamisprosessin aikana?
Juokseminen, jooga, käveleminen, lukeminen, musiikki, leffat, lapset, ystävät mutta ennen kaikkea jaksamista kannatteli mieheni, joka on kyllä saanut kaikki tunteet lähelleen kirjoittamisen aikana 🙂
Käytitkö kirjoittamisessa apuna tutkimusta tai haastatteluja, vai perustuiko tarina enemmän mielikuvitukseen ja kirjallisiin vaikutteisiin?
Tätä kirjaa varten en ole erikseen haastatellut ketään ja tutkimuksia en liittänyt lähteisiin enkä viitteisiin. Kaikki on omaa muistinvaraista tietoa, kokemuksia, mielikuvitusta, kirjoittamisen flowta.
Oliko sinulla hetkiä, jolloin kyseenalaistit tämän tarinan kertomisen? Jos oli, mikä sai sinut jatkamaan?
Tottakai kyseenalaistin. Ihan kaikkea kyseenalaistin. Useimmiten joka toinen päivä homma sujui ja oli ihanaa ja sitten taas kaikki oli huonoa ja surkeaa.
Sinnikkyys auttaa ja juokseminen, joka asettaa palikat oikeaan järjestykseen ja antaa kaistaa juonen kehittelyyn. Toisinaan auttoi lepo. Käsikirjoituksen laittaminen jäähylle. Joskus auttoi omat deadlinet. Periksiantamattomuus
Tukipilari. Haaveista kiinnipitäminen.
Mitä tämä kirja opetti sinulle kirjailijana ja ihmisenä?
Että jännä miten vanhemmiten kääntyy niiden asioiden puoleen, joista on pitänyt silloin vuosikymmeniä sitten. Että tee vaan. Anna mennä. Älä häpeä liikaa. Että osaan ja pystyn ja olen ihan hyvä ihminen kirjoitan tai en. (Mutta kirjoittaessa olen onnellisempi.)
Mikä olisi unelmasi kirjailijana tästä eteenpäin? Aiotko jatkaa samantyyppisten teemojen parissa tulevissa teoksissasi?
Haluan kirjoittaa monen monta kirjaa. Kirjoittaminen, julkaiseminen, lukukokemusten tuottaminen on edelleen haave ja se, mitä haluan tehdä. Olisi ihana, jos edelleen lukijat löytäisivät kirjani, saisivat niistä ajateltavaa, lukukokemuksen, joka jää mieleen, liikuttaa, nostaa pintaan tunteita. Olisi tietenkin ihana, jos kirjoja myös myytäisiin, jos saisin isomman kustantamon myynnillisen tuen.
Toinen käsikirjoitus on hyvässä vaiheessa, kohtsillään koossa jo ja ehdottomasti haluan jatkaa samantyyppisten teemojen kanssa. Minua kiinnostaa (edelleen) salaisuudet, se, mitä ihminen pintansa alla kuljettaa, mitä näyttää, mitä peittelee ja miksi. Ihmisten haavat, olkoon sitten häpeä tai ulkopuolisuuden tai arvottomuuden taakka, kiinnostavat temaattisesti yhä edelleen. Mielelläni käsittelen myös perhesuhteita, äitiyttä, isyyttä, vanhemmuutta, sisarussuhteiden jännitteitä, rakkautta sen monissa muodoissa, vihaakin.
Olen myös kirjoittanut – toistaiseksi novellikokoelmaa –, jossa kertomukset sisältävät kosolti mustaa huumoria. Ne ovat satiirisia kertomuksia ihmisistä, joiden kohdalla elämä nyrjähtää sattumanvaraisesti tai elämä keikahtaa ja oudot tapahtumat tai tapahtumien kulut muuttavat elämisen ajatellun kulun. Näissä kertomuksissa on myös pilke silmäkulmassa enemmän kuin romaaneissani, joissa haluan olla synkkyyden äärellä. Se kiehtoo.
Millaisia ajatuksia haluat herättää lukijoissa tämän kirjan avulla? Millaisen viestin haluaisit jättää lukijoille, jotka kantavat omassa elämässään ylisukupolvista häpeää tai traumaattisia kokemuksia?
Mitä vaan ajatuksia! Kaikki ajatukset ovat tervetulleita ja vastaanotetaan! Jos mitään ei nouse pintaan, ei mitään hyvää tai ei mitään huonoa, pitää ensi kerralla osata paremmin! Lukukokemus on lukijalle tärkeä, näin sen ajattelen. Itselleni ainakin. On hyvä ravita mieltään ja rassata omia arvojaan, pohtia elämää, sen monimaisuutta ja sattumanvaraisuutta. Joskus kaikki menee reisille, olet syypää tai et ja se mitä sitten tapahtuu, se nimenomaan kirjoittajana kiinnostaa ja ne tuntemukset – mitä tuossa kohtaa itse ajattelisin tai tekisin – ovat ne kulminaatiopisteet, jotka itseä kirjoittajana kiinnostavat. Samat ajatukset lukemisesta.
Ja heille, häpeän ja trauman kanssa elävät, ihan ensimmäisenä halaus ja ymmärtävä katse ja seuraavaksi sanoisin, että olisi tärkeä tunnistaa, ymmärtää ja opetella elämään kokemustensa kanssa ja ehkä jossain kohtaa osaa myös antaa anteeksi, itselleen tai muille, jos siihen on tarvetta. Puhuminen toimii usein, ehkä myös taide – kirjoittaminen, soittaminen ja niin edelleen. Sä olet tärkeä ja merkityksellinen ja arvokas eikä sun kokemusten tarvitse määrittää kaikkea. Kaikkeen, menneeseenkään, ei tarvitse eikä kannata ripustautua. Narratiivinsa voi päivittää ja pystyä elämään trauman kanssa, jos siitä ei pääse irti ja kuitenkin voi elää ihan hyvää elämää.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Ruumiinkulttuuria suosittelen kaikille, koska liike on lääke. Lunnollisesti suosittelen myös kirjallisuutta, lukemista, kirjan tarjoamaan maailmaan uppoamista. Leffoja. Kuvataidetta. Tee sitä mikä tuntuu luonnolliselta.
Kirjoita jos tykkäät kirjoittaa, maalaa tai väritä, jos se kiinnostaa, laula, jos laulattaa ja muista, mitä vaan voi tehdä vaikkei osaa aluksi. Kyllä se siitä.