J. S. Meresmaa on kokenut nuortenkirjailija ja spefiosaaja. Muun muassa laajan Mifonki-sarjan kirjoittaneen Meresmaan menestyksekkäimpiin teoksiin kuuluu vuonna 2020 ilmestynyt nuorten säeromaani Dodo. Se sai vuonna 2021 jatkoa Khimairasta ja nyt vuonna 2022 trilogia tuli valmiiksi Kerberoksen myötä.
Kirjat ovat taitavaa säkeiden sommittelua ja käsittelevät ajankohtaisia ja kiinnostavia seksuaalisuuteen, identiteettiin ja elämään yleensä liittyviä kysymyksiä. Ilmoitin Meresmaalle jo keväällä trilogian ensimmäiset osat luettuani haluavani haastatella häntä Kerberoksen ilmestymisen jälkeen, joten tässä ollaan. Haastattelin Meresmaata sähköpostitse marraskuussa 2022.
Mistä trilogia sai alkunsa? Mikä oli se alkuperäinen tarina, jonka halusit kertoa? Missä vaiheessa tästä muodostui trilogia, eikä vain yhtä romaania?
Trilogia sai alkunsa Dodosta, joka puolestaan sai alkunsa novellista Indiana, joka ilmestyi Osuuskumman julkaisemassa Murtumia maisemassa -antologiassa 2017. Kyseinen novelli tutustutti minut Iinaan ja hänen voimakkaaseen kertojaääneensä. Iina jäi mieleni perukoille asustamaan ja tiesin heti novellin kirjoitettuani, että siinä oli siemen, josta voisi itää romaanimittainen tarina.
Kun lopulta olin sitten kirjoittanut Dodon, tunsin että haluaisin jatkaa näiden nuorten parissa ja tutkia lähemmin muodostumassa olevaa polyamorista suhdetta ja muita sateenkaariteemoja. Trilogiamuoto, jossa jokaisella osalla on oma minäkertoja, hahmottui oikeastaan vähitellen ajan mittaan.
Kaikki kirjasarjani syntyvät askel ja kirja kerrallaan, jopa kuusiosainen eeppinen Mifonki-sarja. Kirjoittamiseni pohjautuu hyvin vahvasti intuitioon ja henkilöhahmoihin, ja yleensä vasta kirjoittamalla selviää, mistä tarinassa kaiken kaikkiaan on kyse. Minulle kirjoittaminen on ajattelemista, ja kuten ajatuksille on tyypillistä, ne kulkevat ja muotoutuvat alati uudelleen kuin pilvet taivaalla. Se on äärimmäisen antoisaa.
Mikä trilogian kirjoissa oli kirjoittajan näkökulmasta helpointa, mikä vaikeinta?
Helpointa oli heittäytyä Iinan kertojaäänen kannateltavaksi silloin, kun löysin tarinalle oikean muodon, eli säeromaanin. Vaikeinta oli sitten irrottautua Iinan kertojaäänestä, kun oli aika kirjoittaa Khimaira, jossa kertojaksi vaihtuu Sara. Minun oli karistettava ihailevan ja rakastuneen Iinan katse ja käsitys Sarasta ja löydettävä inhimillinen, oikea Sara.
Tuleeko sarjamuodosta ylimääräisiä paineita kirjoittajalle? Mietin siltä kannalta, että jos on kirjoittanut kirjat kolmikon kahden henkilön näkökulmista, niin tuntuisihan silloin ilmeiseltä kirjoittaa kolmannestakin – mutta tuleeko siitä sitten paineita keksiä jotain kiinnostavaa? Vai onko tällainen henkilö kahden kirjan jälkeen jo niin tuttu, että on helppo hypätä tarinaan ja jotain tulee luontevasti ja helposti?
En oikeastaan kokenut tällaisia ylimääräisiä paineita ollenkaan. Kun on selättänyt onnistuneesti jonkin niin massiivisen kokonaisuuden kuin Mifonki-sarja, ei tunne enää epäonnistumisen pelkoa minkään kirjan kohdalla. No, vitsi vitsi! Kyllähän jokaisen tarinan, jokaisen kirjan aloittamisen kohdalla on kuin houkuttelevan kuilun reunalla ja miettii: Kantavatko siipeni tämän kohdalla? Osaanko minä? Mutta kuten sanottua, oikeastaan kaikki kiteytyy kohdallani henkilöhahmoihin. Ei ole olemassa sellaista olentoa, joka ei olisi kiinnostava, kiehtova, monimutkainen – tarinan arvoinen. Kirjoittajan täytyy vain nähdä riittävästi vaivaa oppiakseen tuntemaan hahmonsa.
En esimerkiksi etukäteen tiennyt, että Tuukka on aseksuaali ennen kuin hän kertoi sen minulle erään kohtauksen yhteydessä Kerberoksessa. Silloin piti tuumata hetki, että mistäs tämä tuli ja mitä se tarkoittaa tarinan kannalta. Olin iloinen, sillä aseksuaalisuus täydensi hienosti trilogian seksuaalisuusteemaa (Iina on pan, Sara lesbo) ja toi todella kipeästi kaivattua representaatiota. Aseksuaaleja päähenkilöitä, saati ylipäätään aseksuaaleja poikia, on ollut kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa tuskin lainkaan ennen Kerberosta.
Alitajunta on ihmeellinen. Se ei ole koskaan jättänyt minua pulaan ja luotan siihen sataprosenttisesti. Kaikkeen löytyy vastaus, kun antautuu luovalle prosessille. Se on minusta kirjailijantyön ehdotonta ydintä ja parhautta. Vuosien aikana olen alkanut myös ajatella, että helppouden tai vaikeuden käsitteet ovat epäluotettavia indikaattoreita kirjoittajan taidoista ja kyvyistä, sillä ne ovat tunteita, jotka tulevat ja menevät. Jokin mikä tulee helposti, voi olla timanttista tai sitten ei. Jokin minkä ääressä ähertää ja pakertaa ja tuskailee, voi olla timanttista tai ei. Kirjoittaminen on matka. Maisema, joka lopussa avautuu, ei riipu siitä, oliko polulla juurakoita vai ei. (Mutta kompuroidessa saattaa saada hyviä oivalluksia!)
Miksi muodoksi valikoitui juuri säeromaani? Et ole aikaisemmin ainakaan julkaissut säeromaaneja, miltä uuteen muotoon hyppääminen tuntui? Pidit keväällä Kriittisessä korkeakoulussa kurssinkin säeromaanien kirjoittamisesta, taisit siis innostua tyylilajista enemmänkin?
Niin kuin aiemmin mainitsin, Dodo sai alkunsa novellista, jota kannattelee Iinan vahva kertojaääni. Kun novelli oli valmis, halusin kirjata heti ylös sen, miten jatkaisin tarinaa romaanimuodossa. Koska minulla ei ollut mahdollisuutta tuolloin syventyä varsinaisen romaanin kirjoittamiseen muilta töiltä, tein juoniselostuksen, eräänlaisen treatmentin. Teksti jäi pöytälaatikkoon, josta aina silloin tällöin kaivoin sen esiin ja kokeilin kirjoittaa proosaa sen pohjalta. Ei toiminut. Se, mikä menetteli hyvinkin novellissa, ei toiminut pidemmässä muodossa.
Kokeilin kaikenlaisia muutoksia minäkertojasta hänkertojaan ja preesensistä imperfektiin. Jokaisella kerralla Iinan ääni kuoli. Satuin sitten lukemaan Sarah Crossanin Yksi-säeromaanin juuri, kun yksi tällainen pieleen mennyt proosakokeilu oli tuoreena mielessä. Tuntui kuin lukko olisi auennut päässä. Näinhän Iinan tarina pitää kirjoittaa! (Se ei kulkenut Dodo-nimellä vielä tuolloin.)
Oivalluksen jälkeen kirjoittaminen sujui kuin hurmoksessa. Annoin säkeiden tulla, en jäänyt liikaa arvuuttelemaan, että osaisinko kirjoittaa säeromaania tai miten säeromaani kirjoitetaan. Kun käsikirjoitus sitten valmistui, oli hyvä hetki alkaa epäillä itseään. Oliko siitä mihinkään? Kollegani Kirsti Kuronen oli julkaissut jo useamman säeromaanin, joten lähestyin häntä. Kirsti luki käsikirjoituksen ja antoi ihanaa, kannustavaa palautetta. Uskalsin lähestyä kustantajia. Siitä alkoi Dodon matka kirjaksi ja yhdeksi menestyneimmistä ja rakastetuimmista teoksistani.
Kriittisen korkeakoulun säeromaanikurssi puolestaan sai alkunsa siitä, että he olivat saaneet kyselyjä säeromaaneista innostuneilta kirjoittajilta ja lähestyivät minua kysyäkseen, kiinnostaisiko minua vetää tällainen kurssi. Säeromaanien lumovoima oli selvästi alkanut tavoittaa laajempaakin yleisöä, sillä kurssi tuli täyteen hetkessä! Kurssin vetäminen oli minulle kunniatehtävä ja todella antoisaa. Ensi keväänä säeromaanikurssi tekee paluun, mikäli mitään yllättäviä esteitä ei tule.
Tähän mennessä suomenkieliset säeromaanit ovat olleet lähes poikkeuksetta nuortenkirjoja, oikeastaan ainoina poikkeuksena tulee mieleen A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat ja suomennoksista Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen. Onko sinulla jotain näkemystä siitä, miksi säeromaani ja nuortenkirjallisuus ovat niin tiivis pari?
Huomauttaisin sen verran, että A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat ei mielestäni täytä kaikkia niitä kohtia, jotka tekevät säeromaanin. Se on pikemminkin runoelma, kuten Harry Martinsonin Aniara, ja kuuluu kyllä samaan runoromaanien laajaan luokkaan kuin säeromaanit. Säeromaanit erottuvat runoromaanien joukosta hyvin omanlaisenaan muotona, ja väittäisinkin, että jos Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ilmestyisi nyt, se nimettäisiin säeromaaniksi. Se on siis eräänlainen suomalainen protosäeromaani, jota aikalaistermein kutsuttiin “puhemuotoiseksi tarinaksi”.
Säeromaanilla tässä nykymuodossaan on vankka perinne nimenomaan nuortenkirjallisuudessa Yhdysvalloissa, joka muutenkin on modernin länsimaisen nuortenkirjallisuuden alkulähteitä. Useita palkittuja teoksia on ilmestynyt siellä jo parikymmentä vuotta sitten ja meille on suomennettu niistä uusimpia, kuten Elizabeth Acevedon Runoilija X, Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi ja Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus. Säeromaani on tyypillisesti muodoltaan ilmava ja raikas, aiheiltaan suuri ja painava sekä tunne-elämältään vaikuttava, jopa dramaattinen. Eikö kuulostakin nuoruudelta? Niinpä! Minusta on hyvin luontevaa, että säeromaani kukoistaa juuri nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa, jossa muutenkin usein tartutaan päivänpolttaviin kysymyksiin etunojassa.
Mistä keksit Khimairan riimittelyn? Sellaista ei ole juuri säeromaaneissa – tai ylipäänsä nykyrunoudessa lastenrunoutta ja laulutekstejä lukuunottamatta – näkynyt.
Riimit tulivat vahvana jo heti alussa, kun etsin Saran omaa ääntä. Irvistelin niille sisäisesti, sillä me suomalaiset emme tosiaan oikein hyväksy riimejä kuin loruissa ja lauluissa, mutta päätin seurata intuitiotani. Jokaisesta seuraavasta versiosta karsin riimejä. Ensin esilukijoiden kommenttien, sitten kustannustoimittajan kommenttien myötä. Niitä jäi siis kirjaan lopulta melko maltillisesti, mutta silti ne häiritsevät osaa lukijoista!
Aivan loppuvaiheessa kävi ilmi, että intuitioni oli osunut typerryttävän oikeaan ja kyseessä oli vahvasti kulttuuriin ja kieleen liittyvä piirre. Nimittäin Sara on suomenvenäläinen ja rakastaa Anna Ahmatovan tuotantoa. Koska itse olen suomalainen, enkä kaiken kukkuraksi osaa venäjää, luetutin käsikirjoituksen Dess Terentjevalla, sillä kaikesta tekemästäni taustatyöstä huolimatta halusin olla varma, ettei käsikirjoitukseen jää pahoja mokia tai tahattomia sävyjä, joista en voisi suomalaisena olla tietoinen.
Ilmeni, että riimit eivät olleet ollenkaan haitanneet Dessiä. Ja sille oli syy! Nimittäin venäläisessä runoudessa loppusoinnullisuus ei ole mikään arkaaisen kuuloinen tai lapsenomainen asia, vaan sitä käytetään ihan nykyrunoudessakin. Tämä oli niin kiinnostava huomio, että tein siitä oman lukunsa Khimairaan, jossa kulttuurieroa kommentoidaan.
Khimairan kohdalla mietin asetelman tiettyä kliseisyyttä, Dess Terentjevan Ihanassa oli samoin ollut tätä venäläistä ahdasmielisyyttä seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tässä asia kääntyi kuitenkin selvästi monimutkaisemmaksi, mikä oli hyvä. Stereotyyppien ja kliseiden kanssa saa varmaankin olla tarkkana?
Stereotyypit ja kliseet ovat olemassa syystä, ja kirjoittajan on hyvä olla niistä tietoinen. Mutta se, että jokin on stereotyyppinen tai kliseinen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että sitä ei voisi tai pitäisi tarinassa käyttää tai hyödyntää. Hyvin usein taustalla on asian tai piirteen yleisyys. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema Venäjällä on mennyt vain huonompaan suuntaan, eikä tilannetta auta, jos perhe on siihen päälle kovin uskonnollinen.
Saralla on Khimairassa tällainen tilanne ja sen kanssa oli vain tultava toimeen kirjoittajana. Aihekin on valitettavan ajankohtainen, sillä edelleen vähemmistöön kuuluvilta odotetaan kaapista tulemista, mikä mielestäni on epäreilua. Kenenkään ei pitäisi joutua selittelemään olemistaan vain toisten tekemien olettamusten vuoksi. Itse koetan kääntää normittunutta ajatteluani siihen suuntaan, että oletan moninaisuutta, oletan sateenkaarevuutta. Tulkoon heterot ja cissukupuoliset ja parisuhteiset vuorostaan kaapista!
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Suosittelen luettavaksi Elina Rouhiaisen Tuntematon taivas -romaania sen ajankohtaisuuden ja koskettavan rakkaustarinan vuoksi, Laura Suomelan Minä vastaan marraskuu -romaania vastalääkkeenä kaamokselle sekä katsottavaksi Sydänpeto-elokuvaa, joka pyörii parhaillaan leffateattereissa.
Meresmaan kirjat Kirjavinkeissä. Poimintoja valikoimasta:
