Marjo Katriina Saarinen ja elämän yllätyksellisyyden ihmettely

Mikko – 12.9.2022

Marjo Katriina Saarisen pitelemätön yhdenpäivänromaani Kaikki päivän tunnit (oma arvioni kirjasta) ravistelee kertojaratkaisullaan, joka ottaa etäisyyttä kaikkitietävään kertojaan. Kyllä tämäkin kertoja kaikenlaista tietää, kunhan vilkuilee asioita Wikipediasta aina välillä.

Romaani herätti runsain määrin kysymyksiä, joten haastattelin Marjo Katriina Saarista sähköpostitse elokuussa 2022.

Kaikki päivän tunnit
Marjo Katriina Saarinen
Kuva: Anniina Manninen / Teos

Mistä Kaikki päivän tunnit sai alkunsa?

Varmaankin jostakin eksistentiaalisesta olemisen haurauden tunnusta, ajan kulusta ja hetken hetkellisyydestä: tänään olemme selvästi olemassa ja huomenna mahdollisesti täysin poissa. 

Toisaalta minulla oli silmissä selkeä kuva: näin ikään kuin kertojan hahmon selän, Roomasta saapuneen matkaajan, joka lähti seuraamaan kerrottaviaan, minä kuljin perässä ja kirjasin mitä kertoja näki ja havaitsi, katsoin vähän kauempaa ja annoin kertojan riehakoida. 

Mitä halusit romaanillasi sanoa?

Halusin kai näyttää kielen ja ajattelun kombinaatiota, assosiointia joka yltyy mihin vain, eivätkä sitä pidättele soveliaisuuden säännöt tai päivän rajat. Romaani on yhdenpäivänromaani, jossa päivästä tulee ikään kuin hetken epiteetti ja edustus: päivä on itsessään mitättömän pieni yksikkö ajassa ja ihmisen elämässä, mutta toisaalta juuri se muuttaa koko elämän. Yhtenä päivänä synnytään ja kuollaan – rakastaminen, vihaaminen ja muu sellainen tunnemylläkkä käy vähän hitaammin, vaatii useita päiviä tai pidemmän ajankulun – mutta yhdessä hetkessä, yhtenä päivänä tapahtuu oivallus, joka muuttaa vaikka kaikkien tulevien päivien suunnan. 

Elämän yllätyksellisyyden ihmettely oli yksi pääasia itselle, varmaankin sitä sitten tahdoin myös esitellä toisille. Sitten minulla oli vielä halu näyttää joitakin psyykkisten prosessien ratkomisia kunkin henkilöhahmon kohdalla: he etenevät ja päätyvät päivän aikana johonkin pisteeseen. Jotain jää aina kesken.

Halusin kaiketi näyttää palasen elämän katoavaisuutta, kauneutta ja kipeyttäkin. Henkilöt ovat kertojastaan huolimatta omaehtoisia ajattelijoita ja toimijoita, eivätkä noudata tämän tahtoa ja toiveita.

Oliko taustalla pohjimmiltaan halu kirjoittaa romaani, jossa joukko ihmisiä osallistuu kissanristiäisiin? 

Hahaa, kissanristiäiset ovat tärkeitä, nehän kokoavat ihmiset yhteen.

Pohjimmiltaan minulla taisi kuitenkin olla halu näyttää yksin kulkevien ihmisten yksinäisiä ajatuskulkuja ja elämäntilanteiden ratkomista, sellaista omiin ajatuksiin vetäytymistä, joka nyrjäyttää hetkestä, muista ja elämästä sivuun, vaikka on toki tärkeä prosessi sinällään. 

Ihmisten kohtaamattomuudesta, kohtaamisen mahdollisuudesta ja sittenkin toisen kanssa toimeen tulemisesta taitaa olla kysymys. Yksi hetki tai tilanne voi viedä myös ihmisen toista ihmistä kohti.  

Mikä tämän teoksen kirjoittamisessa oli vaikeinta? Mikä taas tuli helposti? Millainen prosessi ylipäänsä oli?

Prosessi lähti liikkeelle riemuisasti, kritiikittä ja puhtaasta kirjoittamisen halusta. Oudolla tavalla hyvältä tuntui myös hankalien asioiden avaaminen ja rakenteellisten ratkaisujen tekeminen, kieli kuljetti. 

En tiedä mikä oli vaikeinta, mutta tuskallista oli välillä uusien kirjoituskertojen myötä saapuva sanonnan kiteyttäminen ja jonkin oleelliseltakin tuntuvan poistaminen: kun haluaa sanoa tiiviisti ja tarkasti ja antaa assosioinnin ja lauseen kulkea samalla moniin suuntiin, tehtävä ei välttämättä ole helppo – tai vie ainakin aikaa.

Prosessi oli pitkä, tein töitä intensiivisesti päivittäin. Kunkin henkilön tapahtumalinjan tarkastaminen oli osa prosessin kulkua, paneutuminen kaikkiin henkilöihin yhdessä ja jokaiseen erikseen vaati täsmällisyyttä, joka ei aina ollut vain leppoisaa. 

Kirjan ydintä vaikuttaisi olevan sen kertojaratkaisu. Kertoja asettuu tavalla, jollaista ei kovin usein näe: hän on toisaalta kuin yksi kirjan hahmoista, toisaalta pääsee muiden henkilöhahmojen ajatuksiin sisälle kertojamaisella tavalla. Mistä tämä kertoja kirjaan pölähti?

Kuten alussa kerroin, näin hänet kuvana ja aloin seurata kuvaa ja häntä; hän karkasi kuvasta ja minä pingoin perässä. Asetelma oli vähän ilmestyksenomainen. 

Sitten minulla oli kyllä kyynisempiä ja teoreettisempiakin aatoksia: ärsytti kaikkitietävien kertojien perinne, halusin hiukan leikitellä sillä ja laittaa kertojan polvilleen. Mutta kertoja alkoi toimia melko omaehtoisesti, se lipesi kädestäni ja kynästäni niin kuin hänen kerrottavansa häneltäkin lipeävät.

Tapahtumat alkoivat tapahtua ja suunnitelmani muuttua kirjoittamisen kulussa. Lopputulos ei ollut yhtä kuin alun ajatus, ehkä se oli lopulta kuitenkin enemmän. 

Miten valitsit ne asiat, joiden kohdalta sukellettiin Wikipediaan ja sanakirjoihin? Oliko tässä taustalla jokin metodi? Ajattelitko, mikä itseäsi kiinnostaa, vai tulkitsitko kertojasi haluja ja tarpeita?

Wikipedia-liitteiksi nousivat milloin lukujen keskeiset sanat, milloin ikään kuin sattumanvaraiset.  Kaikki tämä syntyi kertojan haluista ja tarpeista, yritin tulkita kertojaa ja hänen persoonaansa. Kertojan Wikipedia- ja sanakirjavalintojen kautta nousevat sitten hänen omat assosiaationsa, joista muodostuu vähän vaivihkaa hänen tarinansa.

Kertoja tulee mietintöjensä myötä paljastaneeksi merkittäviä ja persoonaansa vaikuttaneita sattumuksia, kuten tilanteen suvun matriarkan kuolinvuoteella äärellä, halunsa päättää omasta kuulemastaan ja kuolla suomalaiseen metsään; hän kertoo (eli merkitsee muistiinpanoihinsa) traagisen rakkauden lopun, rakkauden oivalluksen, lapsuuden onnettomuuden ja paljon muuta. Tämä kertojan päivän mittaan assosioima tarinakulku on merkitty sulkuihin Wikipedia-liitteiden perään. Niiden jäljessäni lukee ”oma huomio, huom. ei Wikipedia”.

Rachel Cusk on selvästi yksi viime aikojen puhututtaneimmista kirjailijoista. Millainen on oma suhteesi Rachel Cuskiin?

Riemastuin lukiessani Rachel Cuskin trilogian, eritoten ensimmäinen kirja innoitti puhelevalla arkisuudellaan ja salavihkaisella viisaudella. 

Lukiessa muodostin monia ajatuskulkuja suhteessa tekstissä puhuttuihin asioihin, mutta huomaan, etten myöhemmin, nyt, saa oikein lukemastaan kiinni. 

Teos ei toisin sanoen jättänyt vahvaa muistijälkeä, mutta oli lukuhetkessä hurmaava ja inspiroiva. 

Kuvittelen lukeneeni Cuskin hylänneen sellaisen kerronnan, jossa sukelletaan pintatason alle, henkilöiden sisäisiin maailmoihin, ja pysyvän sen sijaan mieluummin puheen tasolla. Vähän tähän suuntaan itsekin viittaat, kun teoksessasi puhut Cuskin kirjojen sanomisista ja laitat Danielin suunnittelemaan kirjaa, jossa ei sanottaisi mitään, ajateltaisiin vain. Haluaisitko tätä ajatuskulkua avata? Tässä kirjassasi tapahtuu toki puhumistakin, mutta se tuntuu vähän sivuseikalta, lainausmerkkeihin selkeästi kirjatut repliikit taas ovat nimenomaan ajatuksia ja sisäistä ääntä.

Kiintoisaa. Ajattelen myös noin, ja sitten niin, että Cusk itse asiassa antaa pintatason ja ainekset joilla lukijan pitäisi operoida. Se vaatii paljon. Lukijan pitäisi tehdä Cuskin teoksen kanssa se työ, jossa kirjailijat usein auttavat avaamalla henkilöiden ajattelua ja kommentoimalla sitä, Cusk antaa henkilöidensä vain pulputtaa. Olisikin mielenkiintoista lukea siitä kaikesta mitä Cuskia lukiessa oikeasti luetaan: mistä ihmiset puhuvat kun puhuvat, että Cusk on hyvä tai toisaalta sanovat, että eihän  siinä tapahdu mitään – ja mitä se kaikki kertoo heistä itsestään. 

Tällaisia keskusteluja ei nykyään oikein käydä (mitä kritisoi myös Cusk).

On ihanaa kun huomasit tämän ratkaisun, missä henkilöiden ajatukset on merkitty Kaikissa päivän tunneissa lainausmerkein. Ajatukset nousevat tosiaan romaanissa puheen tasolle, puhetta tärkeämmäksi, koska ajattelen tässä kohdin kuin  tarinan kertoja, siis ajattelen,  että me synnymme ja kuolemme yksin, ja siinä välissä – eli elämässä – on tärkeää säilyttää hyvä puheyhteys vähintäänkin itseen. Ja kertojaa lainatakseni ”me ainoastaan vierailemme toistemme elämissä, omassa olemme loppuun saakka”. 

Kyllä, ajattelen että ontuvaa vuorovaikutusta ja dialogia tärkeämpää on muodostaa avoin puheyhteys itseen, parhaimmillaan se kantaa itsestä eteenpäin. 

Kiihkein ajatuksin ja sisäisin puheenvuoroin nämä henkilöt etenevät päivässään ja problematiikoissaan eteenpäin.

Tämä oli minulle hirveän tärkeää, ja toteutus vaati aika tavalla mietintää…

Mikä kasvojensiirrossa kiehtoo?

Kasvonsiirrossa yhdistyy huippulääketiede, käsityötaidot ja ihmisen operoiminen mahdollisuuksien äärialueille. 

Sisäelimiäkin siirretään, maksaa, munuaista, sydäntä ja sen sellaista, mutta kasvoihin kiteytyy myös ikään kuin ihmisen yksilöllinen persoona, identiteetti – ja nykytiede osoittaa toimenpiteillään, että persoona ei ole kasvoihin sidottu. 

Kasvonsiirto on kasvojen äärimmäisin toimenpide.

Olet toiminut pitkään kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettajana. Mitä olet itse oppinut tällä urallasi?

Opettelun merkitystä, lukemisen merkitystä, ajattelun merkitystä, keskittymistä, pitkäjänteisyyttä ja hedelmällistä pienuutta.

Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?

Oman paikkakunnan lähimpiä taidekohteita ei kannattaisi ohittaa (kuten helposti itse teen). 

Suosittaisin myös ruumiinkulttuurin harrastamista: kävellessä mikä tahansa  ajatus lähtee usein rullaamaan, uiminen avaa väylät kokonaisvaltaiseen kehollisuuteen  ja kunnon jumppatunti puolestaan tyhjentää mielen turhasta stressistä ja kuonasta.

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 085 tilaajan joukkoon!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.