Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Merirosvous oli uudella ajalla hyvin yleistä, mutta siinä missä Karibian kaapparit ja rosvot ovat yhä edelleen kaikkien tietoisuudessa, Välimeren merirosvous on jäänyt paljolti unohduksiin. Tämä ei johdu siitä, että se olisi ollut merkityksetöntä. Päinvastoin, Välimeren tapahtumat muokkasiavt huomattavasti Pohjois-Afrikan ja Euroopan välisiä suhteita, ja niiden vaikutukset näkyvät yhä edelleen. Kaappailuhan päättyi vasta 1830-luvulla, kun Ranska valloitti Pohjois-Afrikan siirtomaikseen, joista se luopui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ari Saastamoisen Barbaarirannikon merirosvot onkin pienimuotoinen kulttuuriteko, sillä se on ensimmäinen suomalainen esitys aiheesta.
Kirja keskittyy 1400–1800-lukujen kaapparitoiminnan ympärille. Ensin syvennytään siihen keitä kaapparit olivat, miten he toimivat ja millaisilla laivoilla he operoivat. Tässä välissä on hyvä kuitenkin huomauttaa, mikä on merirosvon ja kaapparin ero: kaapparit ovat yksityishenkilöitä, joille hallitukset ovat antaneet valtuutuksen merirosvoukseen.
Käytännössä ero näiden kahden välillä oli kuitenkin liukuva. Kaappari saattoi hyökkäillä muidenkin kuin vihollismaan laivojen kimppuun, ja merirosvo saattoi toimia jonkin maan hiljaisella hyväksynnällä ilman kaapparikirjaa. Kiinnostavaa Barbareskivaltioissa eli Algerissa, Tunisissa ja Tripolissa oli se, miten kaapparitoiminta oli olennainen osa taloudellista elämää, ja myös miten se myös vaikutti monella tapaa näiden valtioiden politiikkaan.
Sen jälkeen paneudutaan kaapparitoiminnan tuottoihin, eli orjakauppaan. Muslimit kaappasivat orjikseen kristittyjä ja kristityt puolestaan muslimeja. Vuosina 1530–1780 arviolta noin miljoona kristittyä kaapattiin barbareskivaltioihin, ja näistä alle viisi prosenttia pääsi palaamaan takaisin, joten ihan mitättömistä määristä ei puhuta. Pidin tätä osuutta poikkeuksellisen kiinnostavana. Saastamoinen kiinnittää erityistä huomiota orjien henkilökohtaiseen näkökulmaan ja minkälaisiin oloihin he joutuivat sopeutumaan. Aikalaisten suhtautuminen orjuuteen saa myös sijaa. Vaikka orjuus saattoikin kohdistua niin sanotusti ”vääriin” ihmisiin, itse ilmiötä harvemmin kyseenalaistettiin Euroopassakaan.
Sen jälkeen käsitellään barbareskivaltioiden syntyä ja niiden nousua Välimeren valta-asemaan. Saastamoinen taustoittaa tilannetta 1400-luvun lopulta alkaen, jolloin Espanjan reconquista ja maurien karkotus Iberian niemimaalta loivat Pohjois-Afrikkaan katkeruutta ja kostonhalua. Alueen heikentyneet arabivaltiot eivät kuitenkaan muodostaneet vakavaa uhkaa yksin.
Ratkaiseva käänne tapahtui 1500-luvun alussa, kun paikalliset korsaarikapteenit, legendaarinen Barbarossa etunenässä, liittoutuivat nousevan Osmaanien valtakunnan kanssa. Valtiollisen elämän lipuessa turkkilaisten käsiin armeijan roolista tuli tärkeä eliitin pysymiselle vallassa. Kaappailu oli kätevä tapa saada tarpeeksi tuloja, jotta hallinto pysyi toiminnassa ja armeija tyytyväisenä.
Saastamoinen tuo kuitenkin esiin, että vaikka valtiot olivat virallisesti sulttaanin alaisuudessa, käytännössä ne toimivat usein kuin itsenäiset tasavallat. Paikallisten asukkaiden, kaapparikapteenien ja turkkilaisten janitsaarien väliset jännitteet olivat myös syviä, ja valtakamppailut osoittavat, ettei Pohjois-Afrikka ollut mikään yhtenäinen osmanirintama, vaan jatkuvien valtapelien värittämä alue.
Kirjassa tulee hienosti esiin, miten monimutkainen ja monitulkintainen Euroopan ja Pohjois-Afrikan välinen suhde oli. Kaapparit olisi houkuttelevaa nähdä nykylinssin näkökulmasta jonkinlaisena pyhää sotaa käyvinä jihadisteina, ja tällaisena toiminta on toisinaan nähty musliminäkökulmastakin. Tässä näkökulmassa on kuitenkin useampi ongelma. Kaapparitoimintaa harjoittivat yhtä lailla kristityt valtiot, erityisesti Maltan ritarikunta eli Johanniitat sekä Englanti ja Ranska.
Toisekseen barbareskivaltioiden kaapparitoimintaa johtivat usein eurooppalaiset käännynnäiset. Vuosina 1580–1680 jopa puolet kaapparikapteeneista oli eurooppalaisia, mutta heidän vaikuttimensa näyttävät liittyneen pikemminkin muslimimaiden parempiin uranäkymiin kuin itse uskontoon. Itse asiassa kaapparitoiminta onkin parhaiten selitettävissä nimenomaan hyötynäkökulmalla. Barbareskivaltioissa ja Ottomaani-imperiumissa ylipäätään rahvaan edustaja saattoi päästä käsiksi huippuvirkoihin ja isoihin rahoihin, mikä oli hierarkisemmassa Euroopassa lähes mahdotonta. Kirjassa nouseekin esiin useampi eurooppalainen ”menestystarina”, kuten hollantilainen Jan Janszoon eli Murat Rais nuorempi, joka johti kaapparihyökkäystä Islantiin asti.
Barbaarirannikon merirosvot kertookin monessa mielessä historiasta, joka on haluttu unohtaa tarkoituksella. Barbareskivaltioiden ja muun Afrikan vaivuttua siirtomaavaltojen vallan alle vahvistui samalla ajatus eurooppalaisten ehdottomasta ylemmyydestä. Tähän ajatteluun ei sopinut muistella monia nöyryyttäviä tappioita Algerin edustalla tai miten korsaarit houkuttelivat joukkoihinsa lukuisia eurooppalaisia taistelemaan omiaan vastaan.
Hienoa, että näinkin kiehtovasta aiheesta on vihdoin saatu suomalainen teos ja näin hyvin pohjustettuna, tätä oli ilo lukea. Aikaisemmin aihetta on käsitellyt lähinnä Peter Lamborn Wilsonin käännösteos Merirosvoutopiat, ja tietysti Mika Waltarin Mikael Karvajalka ja jatko-osa Mikael Hakim. Suosittelen!