Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tommi P. Lankila on esimerkki tyypillisestä historioitsijasta perinpohjaisuudessaan, kun hän yrittää valottaa meille antiikin viimeisen keisarin ja frankkeja ihmisiän hallinneen Kaarle Suuren (748–814) persoonaa ja sitä, miten Välimeren alueen yhtenäiskulttuuri hajosi ja kuinka se lopulta frankkien ja Kaarle Suuren avulla muuttui uudeksi Euroopaksi samalla, kun aikakin muuttui hiljalleen myöhäisantiikista varhaiskeskiaikaan. Kirjan suurin tehtävä on löytää noista ajoista eurooppalaisuuden juuret.
Se jo itsessään ja sen selittäminen ovat kunniakkaita tehtäviä. Antiikin viimeinen keisari koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä tutustutaan Kaarle Suureen sekä hänen jo omana aikanaan valtavaksi kasvaneeseen maineeseensa. Tästä huolimatta Lankilan mukaan Kaarlen ei ole tarkoitus olla tämän kirjan keskipiste, vaan hänen elämänsä. Matka on tärkeämpi kuin minne hän lopulta pääsi myös koko Euroopan kannalta. Teoksen toisen osan muodostavat suomennokset kahdesta antiikin maallista elämänkertaperinnettä elvyttäneestä alkuperäistekstistä.
Hieman keisarista ensin. Michael Hart pitää Rooman keisarin arvonimeä sopimattomana niillä perustein, ettei Kaarle ollut syntyperältään, kulttuuriltaan eikä ulkonäöltään roomalainen, eikä hänen valtakuntansa pääkaupunkina ollut Rooma vaan Aachen, eikä valtakunta muutenkaan ollut antiikin Rooman suuruinen.
Mutta ei Kaarle ollut ihan ansioton, sillä hän ihaili ja elvytti antiikin kulttuuria, yhdisti Eurooppaa sekä oli tuolloin Euroopan vahvin johtaja. Hänestä tuli yhtenäisen Euroopan esikuva. Kaarle uudisti myös lainsäädäntöä. Vakaissa oloissa myös talouselämä edistyi voimakkaasti: Kaarle oli Rooman keisareiden jälkeen ensimmäinen länsieurooppalainen hallitsija, joka lyötätti kultarahaa, solidusta, suuressa mitassa.
Suurin osa Kaarlea koskevista, säilyneistä tiedoista on hänen hovinsa oppineiden ja neuvonantajien kirjoittamia. Niiden paikkansapitävyyttä on paljon pohdittu. Muun muassa mestari Einhardin kirjoituksista on löytynyt puutteita: teksti on liiankin ylistävää.
Hallinnollisia asiakirjoja on säilynyt, samoin kirkkojen seinämaalauksia Kaarlesta sekä tätä esittävä pronssipatsas. Kaarle Suuren ajalta on tallella paljonkin frankkien käyttö- ja koriste-esineitä, rahoja, rakennuksia ja aseita. Muun muassa Rolandin laulu sisältää tietoja Kaarlesta, mutta ne ovat usein varsin liioittelevia ja epätarkkoja, vanhan suullisen tiedon myöhempiä kirjallisia tallenteita.
Tätä puutetta korjaamaan on syntynyt Lankilan älyllisten oivallusten runsautta pursuva kirja. Lankila tarkastelee kirjassaan länsimaisen kulttuurin ja eurooppalaisuuden syntyhetkiä Kaarle Suuren ratsun selässä sotatantereilla antiikin jo taakse jäämässä olevan kulttuuriperinnön pohjalta.
Syrjäiselle Suomelle, joka ei ole koskaan kuulunut oikeasti Eurooppaan, Lankilan teos on hyvä oppikirja ja samalla myös muistutus aatteiden sekä aikojen lomittaisuudesta, missä myöhäisantiikki ja varhaiskeskiaika kävelevät käsi kädessä, eikä Lankilan mielestä ole mielekästä sanoa, mistä mikin alkaa tai loppuu.
Teoksen toinen osa, folkloristinen, on erityisen kiinnostava, koska se paljastaa tuon ajan tavan luoda legendoja, mutta samalla myös jotain elämää suurempaa itse mahtavasta, ja jalustalle ihailtavaksi nostetusta keisari Kaarle Suuresta (latinaksi Carolus Magnus):
Kaarlen hovissa vaikuttaneen Einhardin tekstistä tuli keskiajan perusteos, ja se loi Kaarle Suuresta elämää suuremman legendan. NOTKER ÄNKYTTÄJÄN kirjoitukset 880-luvulta ovat puolestaan leppoisia, inhimillisiä ja hauskojakin tarinoita hyvän hallitsijan perikuvaksi muodostuneesta Kaarlesta.
Kirjoittaja näkee keisarin vain yhtenä osana koko Euroopan jatkuvana vellovaa muotoutumista: ”Hänet voidaan karrikoidusti nähdä viimeisenä Länsi- ja Keski-Euroopan keisarina, jonka aikana vanha kreikkalais-roomalais-gallialainen kulttuuripiiri sulautui frankkilaiseen ja kristilliseen kulttuuriin ja levisi laajemmalle kuin koskaan roomalaisaikana.”
Lankila tunnustaakin olevansa erityisen kiinnostunut siitä kulttuurisesta matkasta, jonka läntinen Eurooppa taivalsi Rooman valtakunnasta myöhäisantiikin kautta kohti keskiaikaa. Tästä syystä kirja lähtee liikkeelle Rooman noususta ja Välimeren yhtenäiskulttuurin leviämisestä aina Britanniaan asti. Sen jälkeen hän tutkii Rooman valtakunnan hiipumista ja muotoutumista maailmaan, jossa keskusvalta hajoaa pienempiin osiin ja kilpaileviin kuningaskuntiin.
Frankit alkoivat luoda uutta järjestystä Rooman raunioille. Kristinusko oli hiljalleen vahvistumassa mahtitekijäksi Euroopassa ja tuonut lännen ja pohjoisen suuntaan uutta kristillistä kulttuuria Lähi-Idästä, joka Lankilan mukaan muokkasi edelleen uutta maailmaa koko Euroopan leveydeltä ja myös Pohjois-Afrikasta, kunnes islam saavutti jälkimmäisellä alueella määräävän aseman.
Lankila keskittyy kirjassaan tähän, seuraamaan frankkeja ja Euroopan kulttuurista uudelleensyntymistä. Lankila selvittää Rooman ja läntisen Euroopan ensimmäisen yhdentymisen, ja miten Rooma luo eurooppalaisuuden pohjan. Luvussa ”Rooman valtakunta alkaa hajota”, hän kommentoi Edward Gibbonin kuuluisaa kirjaa Rooman tuhosta. Gibboniahan kiinnosti sama asia kuin Lankilaa: miksi klassinen kulttuuri ja Rooman valtakunta romahtivat?
Gibbon oli oikeilla jäljillä nähdessään kristinuskon yhtenä syyllisistä, koska se vei kristittyjen katseet nykyhetkestä tuonpuoleiseen ja hajotti aiempaa yhteistä arvopohjaa korruption ja monen muun yhteisen seikan yhdistelmänä. Juuri tässä erilaisten syiden ja sattumusten yhteenvedossa yhteistä eurooppalaisuutta ja sen syntyhetkiä etsittäessä, Lankilan kirja on mainio työväline, varsinkin tämän päivän eurooppalaisesta identiteetistä, ja erityisesti sen alkuvaiheista sekä Euroopasta kiinnostuneille ihmisille syventää näkökulmaansa kulttuurihistorian tarjoamilla uusilla eväillä.
Luvun ”Euroopan muovaajat” alussa Lankila muistuttaa Rooman olleen jo suurissa vaikeuksissa 200-luvulla. Vaikka goottien sanotaan tuhonneen valtakunnan, roomalaiset eivät voineet heille oikein mitään. Kirjassa selviää myös jo ennen muinoin tärkeänä olleet maahanmuutto-ongelmat yhtenä syynä.
Rooma kävi jatkuvasti sotaa ja tarvitsi paljon sotilaita. Kolmannella vuosisadalla sodat entisestään kiihtyivät ja sotilaista tuli pula. Sodat verottivat myös siviilejä, joten imperiumin ulkopuolella asuvia ihmisiä kutsuttiin rauhanomaisin keinoin kirjoittajan mukaan Rooman alueelle.
Monet Rooman imperiumin ulkopuolella asuneet kansat elivät sotaisessa symbioosissa Rooman kanssa käymällä sotaa joko Roomaa vastaan tai sen puolesta. Usein raja-alueet kärsivätkin väestökadosta, joka vaikutti maanviljelyn tuottoon ja sitä kautta verotuloihin. Niinpä muun muassa vangittuja barbaareita asutettiin maanviljelijöiksi tuhoutuneille alueille.
Hallitsematon maahanmuutto oli ongelma, jota Rooma ei pystynyt enää 200-luvulla hallitsemaan. Tässä on sama kaava, mikä toistuu tänäänkin. Rooman aikanakaan kaikki maahanmuuttajat eivät saapuneet rauhanomaisesti tai pakotettuina vankeina, vaan he tunkeutuivat pakolla samalla, kun paine kasvoi ja Roomaa ympäröivät kansat alkoivat liittoutua keskenään hajoavaa Roomaa vastaan.
Roomassa syntyi barbaarivihaa, jota Lankila kuvaa kirjassaan Sidonius Apollinariksen runossa. ”Minä, joka olen keskellä pitkätukkaista joukkioita, joudun kestämään germaanista puhetta ja ylistämään ilottomalla katseellani hiuksiaan eltaantuneella voilla rasvaavan burgundin laulua.”
Tämä kaikki on pohjan luomista itse pääasiaan eli keisari Kaarle Suureen ja frankkeihin, johon päästään osassa Euroopan hajaannuksesta uuteen yhtenäisyyteen. Lankila selittää miksi ja millä tavalla frankit olivat Länsi- ja Keski-Euroopan muovaajia.
Frankit saapuivat nykyisten Benelux-maiden alueelle noin 200-luvulla (mutta mistä?). Siellä he sulautuivat aluetta aiemmin asuttaneiden ja roomalaisten kanssa liittoutuneiden germaanisten bataavien kanssa. Myöhäisantiikin aikana Länsi-Euroopassa pohjoiset maahanmuuttajat, joita roomalaiset kutsuivat barbaareiksi, rikastivat vanhaa kreikkalais-roomalaista kulttuurigeenistöä ja sekoittivat pakkaa.
Varsinaisen asiaan eli Kaarle Suuren päästään vasta sivulta 144 alkavassa luvussa ”Myöhäisantiikista varhaiskeskiajalle – Kaarlen valtakunta eurooppalaisena identiteetin perustana” ja jo pelkästään tämä luku riittää lunastamaan sen, miksi kirja on tärkeä taustateos historiasta kiinnostuneille ja selityksiä etsivälle.
Eurooppalaisessa historiankirjoituksessa melkein unohdettiin Rooma ja katsottiin sen kadonneen jo 400-luvulla Länsi-Rooman valtakunnan mukana. Mutta ei Roomaa todellakaan rakennettu eikä hävitetty yhdessä päivässä. Molempiin kului vuosikymmeniä, jossain tapauksessa kulttuuriperinnön siirtämisessä jopa useita vuosisatoja.
Lankila siteeraa ahkerasti monia tunnettuja aiheesta kirjoittaneita historioitsijoita osin kai siksi, että osoittaa samalla heidän olleen väärässä arvioinneissaan. Sehän on historian henki. Uudet tutkimukset ja lähteet avaavat aina umpeen luotuja tarinoita hämmästykseksemme niin, ettei koskaan voi olla varma, onko se mitä väitetään juuri sitä mitä sen väitetään olevan.
Historiassa on aina voittajia ja häviäjiä. Kun Rooma heikkeni, vahvistuivat pienemmät valtiot ja täyttivät valtatyhjiön. Tässä yhteydessä frankit tulivat Germaniasta ja asettuivat roomalaiseen Galliaan.
Lankila kuvaa yhtä tärkeintä asiaa Kaarlessa, miten hänen merkityksensä oli perintö kreikkalais-roomalaisen kulttuurin yhdistäjänä, ja miten ”roomalaistyylinen mutta germaanisesti k-kirjaimella kirjoitettu Kaatele tuli olemaan seuraavien sukupolvien kuninkaiden ja keisarien malli”.
Mikä sitten oli Kaarlen perintö? Ainakin maine, joka levisi Euroopassa kulovalkean tavoin. Kaikki tietävät tänään hänet, jopa suomalaiset peruskoululaiset historiantunneilta. Syksyllä 1804 Napoleon kävi Aachenin katedraalissa kunnioittamassa Kaarle Suuren hautaa.
On katsojan silmissä, oliko Kaarle Suuri antiikin viimeinen tuulahdus vai keskiajan ensimmäinen airut. Toisaalta hän halusi palauttaa antiikin sivistystä ja luoda siitä pohjan omalle valtakunnalleen, mutta toisaalta maailma oli valtavasti muuttunut Rooman valtakunnan ajoilta ja hän oli uuden ajan kynnyksellä. Se on varmaa, että Kaarlen ja hänen jälkeläistensä teot laittoivat Länsi -ja Keski-Euroopan yhtenäisyyden luomisen täysin uudelle uralle.