Olof Lagercrantz kirjoitti monta kirjaa, joista kiinnostavin on Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Hän tunnusti kirjassaan, että maailmaan, johon hän kuului, hänellä ei ollut itsellään juuri mitään toivoa (kuten ei muillakaan; se on maailman henki ilman juhlavia vakuutteluja muiden hyvistä aikeista ja ideologioiden sekä uskontojen ihmevaikutuksesta).
Lagercrantzin lähtökohta kirjassaan on hieman samanlainen kuin mitä Pimeyden sydämen Joseph Conradin, väittäessään kirjailijan kirjoittavan kirjasta vain puolet, kun toisesta puolesta pitävät lukija (mielikuvituksellaan) huolen (joo, ihan kuin kirjoja kirjoitettaisiin tätä varten).
Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta on kirja kirjailijoille, jotka haluavat välillä lepuuttaa itseään maailman kirjallisissa pohdinnoissa: se on kuin pieni herkullinen välipala eikä petä vaativaakaan lukijaa, sillä sen vanhan maailman hienotunteisen viileän tyylin toteava olemus on samanlaista kuin monella kirjailijallakin.
Kirja sopii moneen eri tarpeeseen, ja toimii niin yksin kuin yhdessä. Jo ensimmäisestä luvusta Lagercrantz takertuu kysymykseen ”mitä tapahtuu, kun luemme.”
Kirjoissa kohtaamamme ihmiset muistuttavat eläviä. He puhuvat kuin me, hengittävät kuin me, itkevät ja nauravat kuin me. Mutta jos ojennamme kätemme syleilläksemme heitä, haromme tyhjää ilmaa.
Lagercrantz kirjoittaa elävänsä vailla epätoivoa, koska ihmisen kuten ihmiskunnankin tulee elää hänen mielestään tuhon partaalla. Matka kuolemaan on yhtä pitkä, millä kohtaa elämäänsä sattuukaan olemaan, hän hieman synkistellen järkeilee – niin on myös hänestä ihmiskunnan laita.
En tiedä vastausta. Mutta pelkään päivää, jolloin minussa sanat alkavat kuihtua. Niitten uskomattoman monimutkainen luonne, niitten pitkä, pitkä historia tulevat, prosessin jatkuessa, esiintymään minulle loistokkaampina.
Lagercrantzin mukaan on olemassa myös kaksi kirjailijaa, jotka unohtavat lukijan roolin rakentaa mielikuvituksessaan kirjan toisen puolen, kun eivät saa siihen mahdollisuutta kirjailijoilta. Lagercrantzin mielestä Marcel Proust ja James Joyce ”kuluttavat itse kaiken hapen”. Hänestä on olemassa myös tiettyjä kirjoja, joiden tehtävänä on olla läpipääsemättömiä.
Ne kiihottavat kuin suuret kaupungit, joissa olemme kulkeneet vain parin korttelin verran, tai korkeat vuoret, joita emme pysty nousemaan. Katselemme ylös rinteitä ja innostumme.
Lagercrantz on älyllinen pessimisti, joka tekee lopuksi tärkeän huomion: on vaikea pitää itseään silmällä silloin kun lukee, sillä jos kirja kiehtoo, se imee kaiken huomion. Mitä hän tarkoittaa?





