Luterilaiset eivät juurikaan tiedä ortodokseista mitään. Millaisia he ovat ja heidän uskonsa, saa selville nunna Kristodulin kirjasta Arkkipiispa Paavali hengellisen lapsensa silmin (Minerva 2008). Kirja on oman alansa harvinaisuus ja kannattaa siksi lukaista, sillä nunnan suorasukaisuus yllättää lukijansa.
Kirja on myös häpeilemättömästi ja kritiikittömästi ihaileva arkkipiispaa kohtaan, mutta se ei haittaa, koska se on myös oivallista ortodoksihistoriaa, vaikka nunna ei kyseenalaista oman uskonsa tabuja. Suosittelen kaikille lämpimästi. Jos jonkun ortodoksikirjan luette elämänne aikana, lukekaa tämä.
Uskonnollinen aihe saattaa tuntua aluksi hieman vieraalta, mutta Kristodulin kirja ei olekaan harrasta kristillistä kirjallisuutta, vaan jotain muuta: se on toki ikonien tapaan ihannoitu kuva viimeiseksi suureksi hengenmieheksi ortodoksikirkossa tituleeratusta arkkipiispa Paavalista, mutta sillä on myös kirjallisia arvoja, ja se on osuva dokumentti kulissien takaisista kirkollisista kähminnöistä, erityisesti kieroista mustakaapuisista munkeista sekä papeista.
Kirja on myös juoruilevasta luonteestaan huolimatta faktoihin keskittyvä tietokirja, ja kristillinen rakkaudentunnustus edesmenneelle arkkipiispa Paavalille, jonka lempeänsävyinen ja hauras olemus saivat hänet näyttämään melkein sädekehää päänsä yläpuolella kannattelevalta pyhimykseltä. Kirja on myös samalla harvinainen taustateos riitaisten ortodoksien suljetuista piireistä.
Arkkipiispa Paavali hengellisen lapsensa silmin kuvaa sitä vihan, kateuden ja kiukuttelun ilmapiiriä, joka vallitsee syvällä suomalaisortodoksien keskuudessa, ja pulpahtelee aina silloin tällöin medioissa esille ”kiusaamistapauksina”. Kirjaa lukiessa pitää kysyä itseltään, voiko kaikki olla sittenkään totta? On ilmeisesti, vaikka juonet vaikuttavat lähes dekkarimaisilta.
Hieman mielikuvutusta peliin ja kyseesä olisi taatusti elokuvaksi tai tv-sarjaksi Netflixille kelpaava kansainvälisen tason dekkari kuuluisine näyttelijöineen. Paavalin seuraajaehdokas, Valamon lääkärin koulutuksen saanut pappismunkki Sergei eli Veli-Pekka Leimu, kuoli auto-onnettomuudessa syystalvella 1979 autonsa syöksyttyä läpi järvenjään. Mutta miksi sietää kysyä.
Kristodulin kirjassa ei paljasteta mitään, sillä kukaan ei tiedä tarkalleen miksi ja miten kaikki tapahtui. Paljon Sergein kuolemasta on vieläkin sumun peitossa. Oliko se murha? Vai pettivätkö auton jarrut, tai ajoiko hän tahallaan itsensä kuoliaaksi, jonkin skandaalin paljastumisen pelossa (oliko häntä uhkailtu?). Arkkipiispan suru oli suuri, sillä hän menetti myös apulaispiispaehdokkaan.
Toinen suuri suru oli, kun eräs nunna katosi metsään eikä hänen maallista ruumistaan ole vieläkään löydetty. Oliko, kuten huhutaan, Lintulan nunnaluostarissa koston ilmapiiri ja koko nunnaluostari jakaantunut homopappinsa johdolla kahteen taistelevaan kuppikuntaan? Entä mikä oli nunna Kristodulin rooli tässä ja mihin ryhmään itse Kristoduli kuului?
Ja kolmas suuri menestys ortodoksikirkkoa kohtasi vuonna 1984, kun Sergein jälkeen uudeksi ortodoksien arkkipiispaehdokkaaksi ja Paavalin seuraajaksi toivottu piispa Aleksei kuoli yllättäen vain 42-vuotiaana. Oliko hänet myrkytetty? Paavalilla oli taas ”kuulemma” heikko sydän. Paavali kuoli 1988 yli 80-vuotiaana. Kenelle kuolema oli eduksi? Joudutettiinko sitä hieman?
Mutta kuka on nunna Kristoduli? Kukaan ei tunnu tuntevan häntä, eikä hänestä juuti löydy tietoja. Kirjasta huomaamme hänen olevan terävä ajatuksiltaan ja kärkäs. Mutta millainen hän oli ihmisenä tai nunnana? Siitä emme tiedä mitään. Tai miksi hän päätti ryhtyä nunnaksi? Juoruja toki liikkuu hänen ympärillään, eivätkä ne anna hänestä kovinkaan mairittelevaa kuvaa.
Arkkipiispa Paavali hengellisen lapsensa silmin on siis kokoaan ja aihettaan tärkeämpi, ja isompi opus, jota ei voi jättää kesken, sillä sen tyyli on vetävää ja asiasisältö painavaa. Se on pieni välähdys salaperäiseen maailmaan. Mikään muu ortodoksikirja ei ole lähelläkään yhtä osuva johdatus luostarielämän salaisuuksiin sekä mustakaapuisten munkkien salaperäisten keljojen sisälle.





