Robert O. Paxton: The Anatomy of Fascism

Anatomy of Fascism

Osta kirja itsellesi

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeiden historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa. Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi.

Kun fasismi on purettu osiin, sen sisältä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päätyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia.

Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuista ja voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisesta radikaalisyndikalismin ideologiasta, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi.

Liike ei kuitenkaan menestynyt. Oli hyvin vaikea kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin.

Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioiden säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset.

Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa oli fasisteille mieluinen. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. Kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöiden roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tuki fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti niitä, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, pyrkimyksenään löytää ne piirteet, jotka tekevät fasismista onnistunutta ja täten ”täydellisintä ja aidointa”. Paxton päätyy siihen tulokseen, että fasismin pitää olla mukautuvaa ja valmista myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea.

Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioiden uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö.

Tällaisissä olosuhteissa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltainen, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa vasemmistoa. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.

Robert O. Paxtonin The Anatomy of Fascism on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Teos on nykyään kuitenkin jo vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin.

Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internet. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaalia kuin katutappelut, sen efekti on sama: se saa poliittiset vastustajat hiljentymään.

Robert O. Paxtonin The Anatomy of Fascism on loistava tietokirja fasismista ja antaa puutteistaan huolimatta hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja miten sen aiheuttama kauhu voi toistua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.