Pekka Valtonen: Hullun keisarin hovissa

Osta kirja itsellesi

En varmaankaan ole ainoa ihminen, joka ei osaa heittämällä sanoa, miksi Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisari Rudolf II:n (1552-1612) valtakausi oli aikanaan merkittävä. Itse asiassa mietin kirjaa aloitellessani olenko edes kuullut aikaisemmin koko hallitsijasta, kenties muutamaa hajamainintaa lukuunottamatta. Pekka Valtosen Hullun keisarin hovissa : alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa on onneksi mukaansatempaava kirja, joka sopii hyvin sellaisellekin ihmiselle, jolle aihe on ennestään vieras.

Rudolf II hallitsi aikana, jolloin puhalsivat muutoksen tuulet. Aikakautta leimasivat uskonkiistat, ja katolisten sekä protestanttien välit kärjistyivät lopulta Kolmikymmenvuotiseen sotaan, joka puhkesi pian Rudolfin kuoleman jälkeen. Rudolf itse ei ollut mikään uskonkiihkoilija, päinvastoin, mutta hän kärsi hallitsijalle kohtalokkaasta viasta nimittäin haluttomuudesta hallita valtakuntaansa. Omiin oloihinsa sulkeutunut masentunut hallitsija ei siten omannut auktoriteettia, jolla hän olisi voinut koota jakaantuneen kansakunnan yhteen. Rudolfin puutteet hallitsijana olivat sen verran ilmeisiä, että hänet lopulta pakotettiin luopumaan kruunustaan veljensä hyväksi.

Rudolf oli siis hallitsijana huomattava epäonnistuja, mutta tuskinpa tätäkään kirjaa olisi vaivauduttu kirjoittamaan, jos miehen tarinassa ei olisi tätä enempää sanottavana. Sattuipa nimittäin niin, että ne ominaisuudet, jotka koituivat Rudolfin kohtaloksi, tekivät hänestä aivan toisella saralla suurenmoisen. Rudolf oli nimittäin melkein pakkomielteisen utelias; hän arvosti taiteita ja tieteitä niin korkealle, että ne oikeastaan ylittivät tyystin hänen muut velvollisuutensa hallitsijana. Hänestä tulikin Euroopan merkittävin taiteiden ja tieteiden tukija, jota ei erityisemmin kiinnostanut, mitä uskoa kukin sattui tunnustamaan.

Sekä taiteen että tieteen rooli oli tuolloin hieman erilainen kuin mitä nykyään tapaamme ajatella. Taiteilijoita ei vielä ollut siten, kuin me ammattia ajattelemme, vaan he olivat pikemminkin käsityöläisiin ja insinööreihin verrattava ammattikunta. Rudolf näki asian toisella tavalla. Hyvä esimerkki tästä oli hänen antamansa kuninkaallinen käskykirje kaupungin Taiteilijakillalle, joka erinäisten etujen myöntämisen lisäksi totesi, että maalaustaidetta ei voinut verrata muuhun käsityöhön, vaan se oli yksiselitteisesti taidetta.

Käskykirjeellä oli vaikutusta siihen, miten taiteilijoiden asema alkoi vähitellen eriytyä ja nousta arvostuksessa humanistien, filosofien ja luonnontieteilijöiden rinnalle. Moderni taiteilija siis syntyi. Rudolf ei myöskään pelkästään tilannut huikeita määriä uutta taidetta, hän ennen kaikkea asetti aatelistolle ihanteen mesenaatista; kunnon ruhtinas haki vertaistensa arvostusta palkkaamalla hovitaiteilijoita ja muutenkin tukemalla taidetta.

Ehkäpä kirjan mielenkiintoisinta antia oli kuitenkin osio aikakauden tieteestä. Valtonen valottaa hyvin mielenkiintoisella tavalla aikakakauden tieteellistä traditiota ja mielenmaisemaa, jossa tieteellisen tiedon ja uskomusten välistä rajaa ei oltu vielä vedetty.

Alkemia oli noihin aikoihin täysin pätevänä pidetty tutkimuksen haara, jonka kokeellisuus kylläkin vei kemiaa merkittävällä tavalla eteenpäin. Toisaalta se oli samaan aikaan hyvin esoteerista ja mystiikan ja okkultismin sävyttämää. Myös matematiikan arveltiin jumalallisen alkuperänsä vuoksi omaavan mystisiä ja ihmeenomaisia ulottuvuuksia. Aikakauden usko numerologiaan, eli ajatukseen, että numeroilla oli salattuja merkityksiä, olikin vielä hyvin vahva. Magian harjoittaminen ja astrologia niin ikään linkittyivät kummatkin vahvasti edellä mainittuihin.

Voi olla yllättävää, että mystiikka ja magia elivät ja voivat hyvin ruhtinashoveissa, olivathan noitavainot näihin aikoihin jo olemassa oleva ilmiö. Tämä näennäinen ristiriita selittyy sillä, että noituus liitettiin köyhään rahvaaseen ja eritoten naisiin, joiden ajateltiin hyödyntävän demonista magiaa. Maagikot ja alkemistit olivat tällaisten epäilysten ulkopuolella, heidän katsottiin olevan ennen kaikkea tutkijoita.

Rudolf joka tapauksessa suhtautui jopa epäilyttäviin oppeihin hyvin vapaamielisesti. Sellaiset nimet kuin Giordano Bruno, Tyko Brahe ja Johannes Kepler saivat aivan rauhassa laatia kirkon opeista poikkeavia tähtitieteellisiä teorioitaan. Ei ihme, että vastaavanlaista tieteenharjoittajien keskittymää ei löytynyt mistään muualta.

Kirjan loppupuolella Valtonen vielä valottaa Rudolfin kuoleman jälkeisiä tapahtumia. Massiivinen taidevalikoima ei kauan saanut olla rauhassa, ja viimeisen iskun se sai Kolmikymmenvuotisen sodan tyrskyissä, kun ruotsalaisjoukot ryöstivät kuningatar Kristiinan käskystä taideaarteet parempiin taskuihin. Monet Rudolfin taideaarteista ovatkin nykyään nähtävissä Ruotsin museoissa.

Hullun keisarin hovissa on kaikkiaan oikein mielenkiintoinen kirja, joka kertoo elävästi hieman vähemmän tunnetusta aikakaudesta. Varsinkin, jos Praha sattuu kuulumaan lempi matkakohteisiin, niin kirja kannattaa ehdottomasti laittaa lukulistalle. Yksi kysymys tosin vielä odottaa vastaustaan. Oliko Rudolf todella hullu? Varmaa vastausta lienee mahdotonta antaa, mutta Rudolfin kaiverruttamat sanat Tyko Brahen pronssipatsaassa kertovat harvinaisesta tarkkanäköisyydestä ja kuvaavat Rudolfia ehkä paremmin kuin mikään muu: ”Ei valta eikä rikkaus, vain taide ja tiede säilyvät.”

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...