Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Harvalla ihmisten vapaa-ajan harrasteella on niin pitkä historia kuin lautapeleillä. Todisteet maailman vanhimmasta lautapelistä on löydetty sumerilaisen Urin kaupungin raunoista, ja ikää näillä kuninkaiden haudoista löydetyillä pelilaudoilla on jopa 4500 vuotta. Sumerilaiset eivät kuitenkaan olleet leikkimielisyydessään mikään poikkeus: lautapelejä on pelattu aikalailla kaikissa inhimillisissä kulttuureissa, ja nykyään lautapelejä julkaistaan enemmän kuin koskaan.
Ari Saastamoinen kartoittaa kirjassaan lautapelien historian muinaisajoista aina nykypäivään asti, painottuen kuitenkin erityisesti abstrakteihin lautapeleihin, kuten shakkiin, tammeen, gohon ja backgammoniin. Kaikki vanhat lautapelit ovat abstrakteja. Vasta 1500-luvulla Italiassa syntyi uusi lautapelikategoria, eli niin sanotut temaattiset lautapelit, joissa tuurilla on usein suuri merkitys.
Nykyään temaattiset, eli tietyn aiheen omaavat pelit, ovat jo selvä enemmistö, ja temaattisten pelien aiheetkin voivat käsitellä melkeinpä mitä hyvänsä maan ja taivaan välillä. Temaattisten pelien historiaan kuuluu kuitenkin sellainen ikävä piirre, että reipas enemmistö näistä peleistä on ajan myötä täydellisesti unohtunut, ja siten yksittäisillä peleillä on historian kannalta lähinnä kuriositeettiarvo, Saastamoinen kertoo. Abstraktien pelien kulttuurihistoria on sitä vastoin suuri, ja monien pelien ympärille rakentunut pelikulttuuri on niin ikään vanha.
Kulttuurihistoriallisesti tärkein peli on luonnollisesti shakki ja pelin vaiheisiin perehdytään kirjassa syvällisesti. Alunalkaen intialainen chaturanga-nimellä tunnettu peli näki päivänvalon joskus ennen vuotta 600, mutta tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. Alkuasetelma oli jo sama kuin nykyshakissa, vaikka nappulat kuulostavatkin nykykorvaan eksoottisilta: elefantit, ratsumiehet, sotavaunut ja jalkaväki. Chaturanga luotiin todennäköisesti simulaatioksi tuolloisesta kenttätaistelusta, intialaisessa armeijassa edellämainitut aselajit nimittäin muodostivat armeijan perustan. Intiasta peli levisi islamilaisen Lähi-idän kautta Eurooppaan, jossa peli vähitellen kehittyi nykyiseen muotoonsa.
Hauskana yksityiskohtana Saastamoinen mainitsee, että shakin saapuessa Eurooppaan täällä ei tunnettu pelin teoriaa eikä nappuloista osattu siirtää tehokkaasti, joten tylsäveteiseksi käynyttä peliä keksittiin nopeuttaa nopan heitolla. Itse asiassa koko shakin nimi perustuu eurooppalaisten väärinymmärrykseen. Koska Lähi-idässä oli tapana varoittaa vastustajaa shakkauksesta sanomalla shah eli “kuningas”, kuviteltiin tämän usein kuullun varoituksen olevan itse pelin nimi, Saastamoinen kirjoittaa.
Saastamoinen antaa kirjassaan paljon huomiota myös lukuisille historiaan jääneille mestaripelaajille. Mainittakkoon näistä vuonna 946 kuollut Abu Bakr Muhammad ibn yahua al-Suli, jonka maine ylivertaisena shakin, sikäläisittäin shatranjin, pelaajana säilyi arabien parissa yli 600 vuotta. François-André Danican Philidor (1726–1795) puolestaan oli yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista shakinpelaajista, jonka kehittämä shakkiteorian merkittävyys ymmärrettiin täysin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkit antavat osviittaa shakin kulttuurisesta merkityksestä ja miksi peli on säilynyt suosittuna vuosisadasta toiseen.
Näiden edelleen suosittujen pelien rinnalla kulkee kuitenkin aikanaan suosittujen, mutta jo unohdettujen pelien historia. Eräs kiinnostava peli oli 1500-luvulla Ranskassa kehitetty backgammonia muistuttava, mutta sitä huomattavasti monimutkaisempi trictrac, jota pelattiin lähinnä eliitin parissa. 1900-luvun alkuvuosina suosituksi tuli Salta, jota pelasi muun muassa aikansa supertähti näyttelijä Sarah Bernhard, mutta peli unohdettiin nopeasti jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Erityisen harmittava kohtalo oli kuitenkin atsteekkien lempilautapelillä patollilla. Espanjalaiset kielsivät jumalattomana pitämänsä pelin ja muitta mutkitta teloittivat pelin pelaajat ja tuhosivat kaikki löytämänsä pelilaudat ja papunopat. Nykyihminen voi vain arvailla mikä patollissa aikoinaan atsteekkeja kiehtoi.
Pelien historiaan kuuluvatkin erottamattomasti myös moralistiset sävyt: aina on jaksettu paheksua pelaamiseen yhdistettyä ajan tuhlausta, tosin useimmiten turhaan. Voikin kysyä mikä lautapeleissä jaksaa viehättää vuosituhannesta toiseen? Saastamoinen lainaa historiantutkija Johan Huizingaa, joka on esittänyt, että pelit ja leikit luovat eräänlaisen pakopaikan tosimaailman kaaoksesta ja epävarmuudesta: pelien maailma on järjestyksenmukaisuudessaan lohdullinen. Pitipä tämä hypoteesi paikkaansa tai ei, selvää on, että johonkin hyvin perustavanlaatuiseen inhimilliseen tarpeeseen lautapelit vastaavat, sillä niin yleisiä ne ovat olleet kaikkialla maailmassa.
Kirja on tässä suhteessa mukavan kattava, tutuksi tulee lautapelien kehitys myös Kaukoidässä ja Intiassa, ja myös Afrikkaan kurkataan pikaisesti. Teos on myös runsaasti kuvitettu, mistä on paljon iloa kun puhutaan peleistä, jotka ovat ennestään lukijalle tuntemattomia.
Olisin kuitenkin toivonut, että nykyiseen lautapeliaaltoon olisi perehdytty kirjassa hieman enemmän. On tietysti totta, että mikään uusi peli ei ole itsessään vielä kulttuurihistoriallisesti merkittävässä asemassa, mutta nykyiset lautapelit toisaalta monin tavoin haastavat ajatuksen, mitä lautapelit voivat ylipäätään olla. Tekeekö nykyinen lautapelien renessanssi mitään pysyvää jälkeä lautapelien historiaan, vai onko näiden peli-innovaatioiden kohtalona vajota lopulta unohduksiin on mielenkiintoinen, vaikkakin tietysti spekulatiivinen kysymys. Yhtä kaikki Lautapelien historia on onnistunut katsaus lautapelien kiehtovaan historiaan, johon kannattaa tutustua mikäli aihe yhtään kiinnostaa.
Uudemmista peleistä kiinnostuneet voivat perehtyä Kirjavinkkien päätoimittajan Mikko Saaren kirjaan Löydä lautapelit, jota Saastamoinenkin käyttää lähteenään moderneja pelejä käsittelevässä luvussa. Uusia lautapelejä esittelee myös Kirjavinkkien sisarsivusto Lautapeliopas.