Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
3.44.52. Loppuaika. Vantaan maraton. Keski-ikäinen nainen on aika loppu, kuten muutkin kanssajuoksijat. Mutta naisella on muitakin syitä olla loppu kuin juoksurääkki.
Aamulla kotoa Paimiosta lähtiessä on avioliitto tullut päätökseen. Heikki on poistunut naisen elämästä. Miten? Avioliiton loppu ja siihen johtaneet tapahtumat täsmentyvät maratonin jokaisen vähenevän kilometrin kuluessa.
Olemme tavallaan trillerin äärellä, tai kuin kissa lankakerän. Purkautuu, purkautuu, kunnes löytyy (punaisen) langan toinen alkupää.
Heikki on tämä aviomies, jota ei siis enää ole. Syitä löytyy:
38 km: “Heikin toinen käsi on nysä.”
34 km: “Heikki marmatti, miksi helteellä piti syödä ulkona.”
30 km: “Vajavaiset remontointitaitomme yhdistettynä Heikin persoonallisuuteen olivat ajaneet taloremonttimme umpikujaan.”
21 km: “Heikin suhtautuminen maratonjuoksuuni oli tahallista tyhmäksi heittäytymistä. — Mieluummin saisin käyttää vapaa-aikani purkamalla rotansyömiä vuorivilloja Heikin tulevasta miesluolasta.”
Ollaan vasta puolivälissä taivalta, mutta johan noista Heikki-miehen vastenmielisyys näkyy. Pois joutaa. Mutta onko juoksijanainen syyllinen Heikin poistumiseen? Ehkä, koska tönäisihän tämä, kanslisti, tahallaan lihavan amispojankin sirkkelin silvottavaksi ohikulkiessaan, karskisti “tosta noin vain”.
Mutta jääköön avioliiton setviminen, ja palataan itse juoksemisen tuskaan ja ihanuuteen; molempia puolia juoksemisessa on nokko. Ne pulpahtelevat pintaan kyllä ja Kirsi Haapamatti nostelee niitä intensiivisellä otteella luettavaksemme ja koettavaksemme. Päästään hetkeksi Runner’s High’inkin, mikä on yksi iso syy lähteä ylipäänsä pitkälle kestävyysmatkalle: kokea hetken autuus – olla muissa maailmoissa!
Haapamatin kielestä pidän, suorastaan ihaillen hämmästelen, kuinka notkeasti taipuvat verbit monissa aikamuodoissa peräkkäisissä virkkeissä. Ja ovela rakennehan kirjassa kieltämättä on, niin että Ahava ja Puikkonenkin voisivat taputtaa.
Haapamatin Maratoonari jää turhan synkähköksi. Itse olen kokenut juoksemisen iloisempana asiana ja vielä päälle lukenut montakin kirjaa vapauttavan ilon kautta. Malliksi ja syötiksi nämä kaksi: Markus Torgebyn Juoksijan sydän ja Kirsikka Myllyrinteen Marathonista Ateenaan. Murakamista nyt puhumattakaan.
Jotenkin kuitenkin luen tätä Maratoonari-kirjaa enemmän muuna kuin juoksukirjana, hyvä etten “maailmanlopun” kirjana, ainakin kuoleman kirjana, kun heti aamusta lähtö kotipihasta maratonille kuulostaa pahalta:
“Hirsiseinän rysähdys kaikuu pihassa vielä hetken.”