Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kauan sitten iäkäs munkki purjehti kohti Pohjoisnapaa ja löysi sieltä Pingviinien saaren. Huononäköisenä hän luuli saaren asukkaita ihmisiksi ja kastoi heidät kristinuskoon. Jumalalle ei taivaallisen neuvonpidon jälkeen jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa pingviinikansa oikeiksi ihmisiksi. Pingviinien saari hinattiin lautalla Euroopan läheisyyteen, ja näin pingviinit ottivat paikkansa eurooppalaisten kansakuntien joukossa. Nobelisti Anatole Francen ilmeisen mieluisa tehtävä on ollut kronikoida pingviinien myöhemmän historian vaiheet yksien kansien väliin.
Pingviinien saari on hersyvän hauska poliittinen ja historiallinen satiiri lähinnä ranskalaisen, mutta osin myös muun eurooppalaisen kulttuurin kehittymisestä legendojen ajasta aina 1900-luvun uusiin aatteisiin asti. Se on jaettu kahdeksaan kirjaan, joista ensimmäiset käsittelevät varhaisia aikoja, joista tullaan vähitellen keskiajan ja renessanssin kautta nykyaikaan; lopuksi otetaan katse jopa tulevaisuuden kronikointiin. France kirjoittaa samaan tyyliin kuin historioitsijat ottaen välillä aktiivisemman ja lähdekriittisemmän kertoja-kommentaattorin roolin. Tarkkaavainen lukija löytää Pingviinien saarelta Kaarle suuren, Joan d’Arcin, viikinkivalloittajat, Ranskan vallankumouksen ja monet muut vähän erilaiseen muotoon siirretyt historialliset henkilöt ja käännekohdat. Aatteita, tieteitä ja taiteita käsitellään laajasti. Pingviinien primitiivisiä taideaarteita käsittelevä luku on erityisen herkullinen.
Tunnetuin Pingviinien saaren kirjoista käsittelee niin sanottua Alfred Dreyfusin oikeusjuttua, joka oli 1890-luvulla tärkeä tapaus Ranskan oikeuslaitoksen historiassa. Synkän ja puhtaalla antisemitismillä silatun oikeustaistelun yhdessä pääroolissa oli Anatole Francen ystävä kirjailija Emile Zola, joka heräsi puolustamaan syyttömänä tuomitun juutalaisupseerin oikeuksia. Francen käsittelyssä Dreyfusin juttu muokkautuu suorastaan surrealistiseksi mielipuolisen oikeudenkäytön karnevaaliksi, joka ei jätä vähimmässäkään määrin epäselväksi sitä, kummalla puolella Francen sympatiat tässä taistelussa olivat.
Pingviinien saari oli hieno lukuelämys. Meillä melkoisen unohdettu klassikkoteos herätti itselläni mielenkiinnon myös suomentaja Joel Lehtosen teoksia kohtaan — sen verran maistuvaa oli hänen suomensa, toki muutamat vanhakantaisuudet (kuten erisnimien epäjohdonmukainen kääntäminen tai kääntämättä jättäminen) huomioiden. Poliittisesta historiasta kiinnostuneelle lukijalle Francen satiiri on edelleen elävä ja kiinnostava dokumentti. Vaikka kaikkien tapahtumien ja henkilöiden historialliset vastineet eivät aukeaisikaan (eivät auenneet minullekaan, en edes yrittänyt ottaa selvää), on Pingviinien saari jo ilman viittauksiaankin hauska ja onnistunut teos. Suosittelen!
