Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Turkulaisen runoilijan Juha Kulmalan (s. 1962) neljäs kokoelma Pompeijin iloiset päivät tuntuu äijämäiseltä runoudelta. Siinä on rujoa karheutta, beat-runouteen viittaavaa sykettä, ehkä jotenkin yleisdarrainen vaikutelma: maailma näyttäytyy kokoelman nimen iloisten päivien sijasta sarkastisena, synkkänä ja epäreiluna vyörynä.
Vyörytystä Kulmalan teksti ainakin on. Pitkät runot valuvat pitkin sivuja vaihtelevin sisennyksin, rivi toisensa perään. Sisällysluettelon mukaan teos jakautuu erillisiksi runoiksi, mutta lukiessa rajat ovat häälyviä, aiheet liukuvat runosta toiseen, eikä otsikoita ole.
“Antoivat minulle rahaa”-runossa kuvataan apurahan saanutta runoilijaa Etelä-Euroopassa luovuudentuskissaan, havainnoiden yhteiskunnallista eriarvoisuutta, jossa “afrikkalaiset kellokauppiaat seuraavat sisään ravintolaan / kauppoihin, uniin, minne tahansa saadakseen / mafian määrittelemän päiväkiintiönsä täyteen”, samalla kun runoilija vaeltelee turistina. Yleistä tyytymättömyyttä: “me teemme liikaa tuhoa ja turhaa”.
tämä on YK:n raportti, tässä ei ole järkeä, kaksi prosenttia
ihmiskunnasta omistaa yhteensä yli puolet
planeetasta, puolet ihmiskunnasta omistaa yhteensä
alle prosentin siitä, tässä tilanteessa
omistaminen ei enää tarkoita mitään ja se
tarkoittaa kaikkea
Kun “kaikki on laserohjattu päin / helvettiä”, mitäpä muuta kuin odotella “sylit täynnä viinaa ja pullaa / valmiina diktatuuriin”. Pikkuisen hönkii nihilismiä, tämä. Oma julma viehätyksensä Kulmalan tekstissä on. Tanssiva karhu -raati kiitteli karheiden ja puheenomaisten runojen kuvastoa. Minun makuuni Kulmala on kuitenkin vähän turhankin karhea. Nousi tämä silti ensivaikutelmaani kiinnostavammaksi.
