Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hannu Mäkelällä on takanaan paljon matkaa runouden parissa, niin lukijana kuin tekijänä, sekä itse runoilijana että Otavassa eri tehtävissä. Hän ei siis ole lainkaan hullumpi tekijä kirjoittamaan ylistystä suomalaiselle runoudelle. Mäkelä aloittaa Mikael Agricolasta ja päätyy nykyajan porteille; kirja käsittelee yhtä poikkeusta lukuunottamatta jo kuolleita runoilijoita, joten ihan ajankohtaisimmassa runoudessa Mäkelä ei ole kiinni. Niin on tarkoituskin: Mäkelä uskoo, että aika tekee klassikon.
Agricolasta, Elias Lönnrotista ja muista varhaisista tekijöistä päästään nopeasti suomenkielisen taiderunouden syntyyn, minkä Mäkelä ajoittaa Samuli Kustaa Bergiin (1803–1852) ja Aleksis Kiveen (1834–1872). Heistä päästään 1800-luvun loppusointujen sommittelijoihin. Tästä joukosta yksi on Mäkelälle ylitse muiden, Eino Leino (1878–1926), mutta runsaasti sivuja saa myös L. Onerva (1882–1972). Molemmistahan Mäkelä on kirjoittanut runsaasti muissakin yhteyksissä.
Siitä matka jatkuu läpi vuosikymmenten. Runoilijoita käsitellään valtava joukko, noin 80 laajasti ja vielä useampia nopeammin mainiten, joten nimilistan kirjoittamisessa tähän ei ole tolkkua. Valikoima on kattava ja sisältää monia tuttuja nimiä ja joitain jo vähän unhoon jääneitäkin. Kaikkien tuotantoa Mäkelä esittelee runsain runositaatein ja syvällä innostuksella ja asiantuntemuksella.
Koko ajan paistaa läpi vahva henkilökohtainen ote: runoilijoiden kiinnostavuutta mitataan sillä, miten heidän säkeensä ovat Mäkelää onnistuneet liikuttamaan. Joitain sinänsä paikkansa kirjassa ansainneita tekijöitä on jäänyt pois, koska heidän tekstinsä eivät Mäkelää ole puhutelleet. Osan kohdalla vaakakupissa lienee painanut myös pitkäaikainen ystävyys ja henkilökohtaiset suhteet. Mikäpä siinä: tämä ei ole mikään kuka kukin on -hakemisto tai neutraali ensyklopedia, vaan hyvinkin tunteella kirjoitettua runouden ylistystä. Joku muu olisi epäilemättä valikoinut päälinjoiltaan samanlaisen, mutta yksityiskohdiltaan aivan erilaisen kokoelman runoilijoita esiteltäväksi, ja esitellyiltä olisi varmasti nostanut toiset runot esille.
Juuri tätä kirjaa ei siis olisi voinut kirjoittaa kukaan muu kuin Hannu Mäkelä, ja hyvä että kirjoitti. Kaikesta en mitenkään ole samaa mieltä, mutta tärkein on joka tapauksessa kohdallaan: Mäkelän innostus on tarttuvan luontoista. Kirja herätti mielenkiintoa monia runoilijoita kohtaan ja halua laittaa kokoelmia varaukseen kirjastosta.
Aina tähän nykyiseen pimeyteen voi halukas kuitenkin yhä löytää lampun avukseen ja alkaa sen valossa taas lukea jotain, vaikka aivan uutta, jostain noin vain tuulen mukana tänne liitänyttä ja vähitellen myös ihan paperille piirtynyttä luonnon ja ihmisen saumatonta yhteyttä hengittävää hahtuvaa: runoa.
