Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Köyhät ovat olleet aina keskuudessamme, mutta miten heihin on suhtauduttu on vaihdellut ajasta toiseen. Jukka Eenilän toimittama Ruotiukkoja ja huutolaisia : Muistelmia entisajan vaivaishoidosta on pysäyttävä kirja siitä minkälainen oli orvon, köyhän ja vaivaisen asema Suomessa vuosisadan vaihteen aikoihin. Kirja sai alkunsa, kun Sosiaalihuollon Keskusliitto ry (nykyinen SOSTE) ja Turun Yliopiston Kansantieteenlaitos järjestivät vuonna 1965 muistitiedon keruukilpailun, jotta virallista arkistoainesta voitaisiin täydentää henkilökohtaisilla muistelmilla. Keruun pääpainona oli ymmärtää sosiaalihuollon käytäntöjä ja sen muutoksia sekä miten ihmiset suhtautuivat näihin. Haluttiin myös selvittää, miten sosiaalilainsäädäntö ja käytäntö todellisuudessa kohtasivat.
Kerätty muistitieto sijoittuu ajallisesti pääasiallisesti vuosien 1879–1922 välille, mikä onkin sopivaa, sillä Suomen sosiaalihuolto koki suuria muutoksia näinä vuosina. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetus antoi kunnille mahdollisuuden rakentaa varsinaisia vaivaistaloja. Sitä ennen ruotujärjestelmä oli ollut yleinen tapa järjestää köyhäinhoito. Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki puolestaan oli oikeasti askel kohti nykyaikaisempaa sosiaaliturvaa, joka yhtenäisti hajanaisen järjestelmän ja laajensi kapea-alaisen avun yleisemmäksi yhteiskunnan auttamisvelvollisuudeksi.
Kirjan muistiaineisto aloittaa ruotujärjestelmästä, ja se on monessa mielessä myös kirjan kiinnostavinta antia. Ruotujärjestelmä perustui virallisesti vuonna 1817 annettuun kerjäläissääntöön, jonka mukaan seurakuntien tuli järjestää köyhäinhoitonsa niin, ettei kerjäämistä tarvittaisi. Käytännössä pitäjän talot jaettiin ruotuihin eli 2–6 talon ryhmiin, joilla oli yhteinen velvollisuus elättää tietty määrä köyhiä, vanhuksia tai muita työkyvyttömiä, joko antamalla heille elintarvikkeita omassa mökissään tai kierrättämällä heitä talosta taloon.
Kuten arvata saattaa, mikään suosittu järjestely ei ollut kyseessä. Harva halusi vaivaisia omiin nurkkiinsa pyörimään, ja ruotuvaivaisten kohtelu saattoi olla tylyä, joskus jopa täysin epäinhimillistä. Useammassakin muistelussa nostetaan esiin myös ruotuvaivaisten seksuaalinen hyväksikäyttö. Eräs kirjoittaja Lempäälästä mainitsee, miten tyttölapsen koskematta jättämistä ei kukaan ajatellutkaan silloin. Toinen muistelija Lopilta kirjoittaa ”–Kyllä hymy hyytyi, ja harva oli se paikka, missä heitä pidettiin talonväen yhteydessä, ja silloinkin lapset kiusasivat näitä kohtalon murjomia ihmisiä. Yleensä oli vallalla käsitys, että ruotuvaivaiset olivat joitakin huonoja ihmisiä, joilla ei ollut mitään ihmisoikeuksia, koska heidät oli myyty huutokaupalla kuin elukat.”
Kirjoittaja viittaa elätteelleantohuutokauppoihin, jotka alkoivat yleistyä 1840-luvulta alkaen, ja oli huipussaan 1880-luvulla. Kunta tai seurakunta järjesti huutokaupan, jossa vanhukset, sairaat, vammaiset, orvot tai muuten omillaan toimeentulemattomat henkilöt ”huudettiin”, eli kunnan asukkaat tarjosivat hintaa siitä, kuinka halvalla he suostuisivat pitämään kyseisen henkilön luonaan hoidossa tietyn ajan. Alin tarjous voitti eli se, joka lupasi hoitaa henkilön pienimmällä korvauksella. Järjestelmää kritisoitiin voimakkaasti jo aikanaan, kuten tunnetusti Juhani Aho novellissaan Orjamarkkinat.
Kirjassa piirtyy kuva yhteiskunnasta, jossa ihmisiä ei haluttu jättää oman onnensa nojaan, mutta jonka keinot ratkaista ongelma jätti paljon toivomisen varaa. Vaivaishoitoon päätyneillä oli olemattoman vähän keinoja vaikuttaa omaan tilanteeseen, mutta eräs yllättävä keino tulee aineistossa vastaan, nimittäin yleinen uskomus pahaan silmään. ”Kansan keskuudessa oli uskomus, että tarpeen alla olevaa oli autettava. Näkymätön silmä näki ja korva kuuli ja tämä kosti viemällä maallisen onnen. Joukossa oli joku sellainenkin kerjäläinen, jota vihattiin, mutta pelon vuoksi ei uskallettu olla antamatta, Hän nimittäin loihti elukat pihalle tai sai muuten pahaa aikaan.–”, muistelija Rantsilasta tietää kertoa.
Vaivaistalojen rakentaminen oli olosuhteisiin nähden askel eteenpäin, mutta niihin suhtauduttiin pitkään epäilevästi. Kuntalaiset pitivät niitä liian kalliina, ja vaivaiset suhtautuivat ajatukseen laitoksesta suorastaan kauhulla. Liminkalainen muistelija kirjoittaa: ”— Muistan lapsuuden ajoiltani, kuinka vaivaiset kauhulla puhuivat vaivaistaloon menosta ja siellä olosta. Monet oli vietävä sinne väkisin, ja karkaamiset vaivaistalosta olivat yleisiä. Suopeasti eivät vaivaistaloon suhtautuneet tavallisetkaan kansalaiset. Lapsiakin peloteltiin vaivaistaloon viemisellä. Kerrottiin, kuinka orjallista vaivaistalossa oli, kuinka kova kuri siellä oli ja kuinka siellä kuolee ikävään.”
Hurjimman kertomuksen antaa kirjoittaja Maaningalta, joka tietää kertoa, että pitäjän kunnalliskodin johtaja myrkytti vuosina 1919–1920 useamman vanhuksen ikiuneen, kunnes jäi teoistaan kiinni ja päätyi useammaksi vuodeksi linnaan. Onko kertomus oikeasti totta, vai pikemminkin oman aikansa urbaani legenda, joka todisti mielikuvan vaivaistaloista köyhän turmiona? Onneksi esiin tulee onnellisiakin loppuja, jossa pelko lopulta osoittautuikin aivan turhaksi, ja uusi asukki oli asumisoloihinsa tyytyväinen.
Ei todellakaan tarvitse olla lähdeaineistoja koluava historijoitsija, jotta Ruotiukkoja ja huutolaisia olisi kiinnostavaa luettavaa. Köyhän kansan arkinen elämä on enimmäkseen synkkää, joskin koskettavaa luettavaa – ja onhan se masentavaa, miten aineellinen puute on tällaisissa tarinoissa melkeinpä se pienempi paha. Karmeaa on, kun sosiaalisen arvoaseman luhistumisen myötä tuntuu häviävän koko ihmisarvo, ja puutteenalaisuus muuttuu oikeastaan moraaliseksi epäonnistumiseksi. Vaikka sosiaalihuolto on muuten nykyään ihan eri maailmasta, niin tästä ajattelutavasta voi kyllä löytää kaikuja nykypäivänäkin. Tutustumisenarvoinen kirja kaikille arjen historiasta kiinnostuneille.